Mitä meidän siis on tekeminen?

by graf Leo Tolstoy

XXIV.

Viime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin. Kääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle huomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin kiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon, ellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin:

— Vasilij! miks'et tuo?

— Eihän se tule! — vastasi sieltäpäin ääni, ja kohta sen jälkeen varjot liikahtivat poliisimiestä kohti. Minä pysähdyin ja kysyin "mitä se on?"

— Tyttöjä ovat kiinni ottaneet Rshanovin talosta ja vieneet poliisikamariin, mutta yksi jäi jälkeen, eikä tule.

Lammasnahkaiseen turkkiin puettu piharenki kuletti häntä. Tyttö kulki edellä, ja mies jälessä tyrkkien häntä takaapäin. Kaikki me — minä, piharenki ja poliisi, olimme talvipuvuissa, tyttö yksin oli leninkisillään. Hämärässä saatoin huomata ainoastaan ruskean hameen ja huivin. Hän oli pienikasvuinen, niinkuin tavallisesti ovat nälkääntyneet, hänellä oli lyhyet jalat ja verrattain leveä, kömpelö vartalo.

— Sinun tähtesi, raato, tässä seisomme. Tokko tulet! Kyllä minä annan sinulle! — huusi poliisi, joka nähtävästi oli väsynyt ja kyllästynyt häneen. Tyttö kulki muutaman askeleen ja taas pysähtyi.

Piharenki, vanha hyvänluontoinen ukko, nykäsi häntä käsipuolesta.

— Vielä tässä pysähtymään! Kävele! — Hän oli suuttuvinaan. Tyttö horjahti ja rupesi puhumaan käheällä ja vinkuvalla äänellä.

— Mitäs siinä tyrkit! Pääsen tästä ilmankin!

— Palellut.

— Meikäläinen ei palellu. Minä olen tulinen.

Hän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora. Lyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas pysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi kaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään. Taas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin. Hän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa tulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen ohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä lähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti saada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli juuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30 ikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät, nenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä vuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo pitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen. Hän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä ajattelin.

Minä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni osoittaa hänelle sääliäni.

— Onko teillä vanhempia? — kysyin.

Hän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja kulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.

— Onko teillä vanhempia? — toistin.

Hän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia se keksii kysyäkin. — On äiti, — sanoi hän. — Mitäs sinä siitä?

— Mitenkäs vanha te olette?

— Kuudennellatoista, — vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen kysymykseen.

— Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut periköön! — huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja läksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle päin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko tyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet iltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo nukkuivat.

Seuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan, mitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain lähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle joutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen, mutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo kolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja antanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään. Vastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin talossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän tapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä heillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin päässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli aikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun, vaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi, oli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa ja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä samalla. Kas tässä kertomus.

Siinä yömajakortteerin alakerrassa, numerossa 32, jossa oli yötä minun ystäväni, oli ollut kaikellaisten muuttelevain yömajalaisten, miesten ja naisten joukossa myöskin muuan pesijätär, noin 30:n ikäinen nainen, vaaleaverinen, hiljainen ja hyvännäköinen, mutta sairaalloinen. Kortteerin emännällä oli rakastajana eräs venemies. Kesällä tuo kumppani harjoitti venemiehen tointa, vaan talvella he elivät vuokraamalla kortteeria yömajalaisille, ottaen 3 kopekkaa ilman päänalusta, 5 kopekkaa päänalusen kanssa. Pesijätär oli useampia kuukausia asunut siellä ja oli ollut hiljainen nainen. Mutta viime aikoina oli alettu häneen kyllästyä siitä syystä, että hän oli yskinyt ja häirinnyt toisten unta. Erittäinkin eräs 80 vuotias eukko, puolihupsu, joka niinikään oli tämän kortteerin alituinen asukas, oli ruvennut vihaamaan pesijätärtä ja ahdistamalla ahdistamaan häntä siitä, ettei hän antanut toisten maata ja koko yön ryki, kuin lammas. Pesijätär oli ollut vaiti, hän oli velkaa kortteerista, jonka vuoksi hänen piti olla hiljaa. Hän oli yhä harvemmin kyennyt käymään työssä, sillä voimia ei ollut riittänyt, ja senvuoksi ei voinut maksaa emännälle. Viime viikolla hän ei ollenkaan ollut käynyt työssä ja pilannut vaan kaikkien, erittäinkin vanhan eukon elämää rykimisellään. Neljä päivää sitten oli emäntä käskenyt pesijättären muuttamaan pois kortteerista. Hän oli jo ollut velkaa kuusi riunaa, eikä näyttänyt olevan toivoa saada niitä häneltä, mutta kaikki paikat olivat olleet täynnä, ja asukkaat olivat valittaneet pesijättären yskimisestä.

Kun emäntä oli käskenyt pesijättären pois kortteeristaan, jollei hän suorittanut velkaansa, oli vanha eukko ilostunut ja työntänyt pesijättären pihalle. Pesijätär oli lähtenyt mutta tunnin kuluttua palannut takaisin, eikä emäntä ollut raskinnut häntä ajaa pois uudestaan. Eikä emäntä ollut ajanut häntä toisena eikä kolmantenakaan päivänä. "Minnekäs minä menen?" oli pesijätär sanonut. Mutta kolmantena päivänä emännän rakastaja, joka tunsi järjestykset ja menettelytavat, oli mennyt poliisia hakemaan. Poliisi, sapeli vyöllä ja pistooli kupeella, oli tullut kortteeriin ja kohteliaasti käyttäen säädyllisiä sanoja, vienyt pesijättären kadulle.

Oli kirkas, aurinkoinen, mutta kylmä maaliskuun päivä. Purot juoksivat, ja pihamiehet hakkasivat jäätä. Ajurien reet hypähtelivät jäätyneellä lumella ja reen jalakset vinkuivat kiviä vastaan. Pesijätär läksi kulkemaan mäkeä ylös auringon puolta, tuli kirkolle asti ja kävi istumaan kirkon portaille. Mutta kun aurinko alkoi laskea talojen taa ja lätäköt alkoivat vetäytyä riittaan, tuli pesijättären kylmä ja tukala olla. Hän nousi ja läksi laahustamaan… Minne? Kotiin, siihen ainoaan taloon, jossa hän oli asunut viime aikoina. Kun hän pääsi perille, leväten aina väliin, alkoi hämärtää. Hän tuli portille, kääntyi menemään sisään, liukastui, voihkasi ja kaatui.

Pari henkilöä, jotka sattuivat kulkemaan siitä ohitse, arvelivat hänen olevan humalassa ja jatkoivat matkaansa. Mutta kolmas kompastui maassa makaavaan ja meni sanomaan pihamiehelle: "jokin humalainen akka siellä teidän portillanne viruu, olin vähällä niskani taittaa hänen kauttansa, menkää edes korjaamaan se pois sieltä!"

Pihamies meni. Pesijätär oli kuollut. Siinä oli ystäväni kertomus. Saattaisi luulla, että olen valikoimalla valikoinut nuo tapaukset — kohtauksen viisitoista vuotiaan porton kanssa ja nyt kertomani tapauksen, mutta älköön sitä luultako.

Kuultuani ystäväni kertomuksen, läksin poliisiasemalle, sieltä mennäkseni Rshanovin talolle tarkemmin tiedustelemaan pesijättärestä. Ilma oli ihana. Varjossa näkyi taas öisen pakkasen tekemän riitän alta juokseva vesi, vaan auringon paisteessa oli kaikki sulana. Joelta kuului kohinata. Sen takaa siinti Neskutshnin puiston puut ja ruskeat varpuset, joita talvella ei paljon huomannut, täyttivät nyt kaikki paikat ilollaan. Ihmiset ikäänkuin myöskin tahtoivat olla iloisia, mutta heillä kaikilla oli liian paljon huolta. Kirkon kellot kaikuivat ja näitten yhteen sulautuvien äänien seasta kuului kasarmista päin laukauksia, rihlaluotien vinguntaa ja niitten läiskähdykset maalitauluun.

Tulin poliisiasemalle. Siellä muutamat aseelliset poliisit saattoivat minut päällikkönsä luo. Hän oli myöskin varustettu sapelilla ja pistoolilla ja jakeli joitakin määräyksiä repaleisen, värisevän ukon suhteen, joka seisoi hänen edessään, eikä heikkoutensa vuoksi kyennyt selvästi vastaamaan kysymyksiin. Päästyään siitä asiasta, kääntyi päällikkö minun puoleeni. Minä kysyin eilisestä tytöstä. Hän kuunteli minua ensin tarkkaavaisesti, mutta sitten hymähti sille, etten tiennyt minkä vuoksi heitä viedään poliisiasemalle, ja että minua kummastutti hänen nuoruutensa.

— Hyvä ihme, onhan niitä kahdentoistakin ikäisiä, ja kolmen ja neljäntoista vanhoja on vaikka kuinka, — sanoi hän iloisesti.

Minun kysymykseni johdosta eilisestä tytöstä hän selitti, että ne luultavasti oli lähetetty komiteeaan. Kysymykseeni, missä he olivat olleet yötä, hän vastasi epämääräisesti. Sitä tyttöä, josta puhuin, ei hän muistanut. Niitä on niin paljon joka päivä.

Rshanovin talossa, numerossa 32, oli minun tullessani jo pappi vainajan ruumista siunaamassa. Vainaja oli asetettu entiselle vuoteelleen, ja asukkaat, kaikki kerjäläisiä, olivat koonneet rahaa sielumessua, ruumisarkkua ja käärinliinoja varten. Eukot olivat hänet pukeneet ja kirstuun panneet. Pappi luki jotain pimeässä, jokin nainen seisoi vaksikynttilä kädessä ja niinikään kynttilä kädessä seisoi muuan mieshenkilö siistissä kriminnahkakauluksisessa palttoossa ja kiiltävät kalossit jalassa. Se oli vainajan veli, joka oli saanut tiedon tapahtumasta.

Menin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.

Hän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä syytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle kaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat kauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen arkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen, sisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean otsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme niissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos elävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.

Sinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.

Illalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten ympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen, kun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää viettämään.

Työmiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja ravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.

Asuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen, toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että on alkanut työ — vaimojen, lasten, vanhusten. K:lo 8 kuuluu toinen vihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas. Silloin on tunti päivällisaikaa, ja k:lo 8 illalla neljäs, silloin — on loppu.

Omituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta, valmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.

Eräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita, kolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.

Saattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin ajanmäärä.

"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle", tulee ajatelleeksi. Mutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne todellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k:lo 5 merkitsee sitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa, usein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat koneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe, ja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa, liassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä — tunnin, kaksi, kolme … kaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät maata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä, johon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.

Ja niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien keskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista lepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla ravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina kiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin, joka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat, tai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten itsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten hoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta soimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä kuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen vaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita Moskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se tyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.

Siten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin he puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi vähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita miehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi ilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan suuntaan.

Kuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija, kokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt juoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa. Vaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja suojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki — hevosten valjaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa istujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet — kaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina oli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa porttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse, pukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän valmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä heidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä tanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa niin tuimasti huusivat.

Nämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla mielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan päinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11:sta kello 6:teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat yömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on siinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä puvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta näyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa, paljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen, turnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa valaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on ollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään ovat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa sylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla tavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja juoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole kummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä voi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä näyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin olla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää tuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan päinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.

Saattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä me olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme ihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää iloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt, puhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella huvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä ja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät koiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.

Mitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme näe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien ihmisten häntiä?

Eihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa pari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa, vaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee lapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä, joilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten on pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita, tietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena kantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen tulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut tuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset, kukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät ihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea tekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät. Eihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä riitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota leninkiä, että kaikki tuo — leninki, pitsit, sametti ja kukkaset — on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen olevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että viisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja palvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän ei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet, synkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona tanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko, tuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä tiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret naiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe, niin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä vanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon sydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.

Vanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: "minä en pakoita ketään, — tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan. Ostaa ja pestata — eihän siinä ole mitään pahaa?"

Näinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen huoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä, kun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko nainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja sormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö niinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin likemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja jatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle levitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja. Se tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi kuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän nopeuttansa.

— Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, — sanoi nainen.

— Onkos se vaikeata?

— Onhan tuo, rintaa pakottaa ja hengitys käy raskaaksi.

Eihän hänen muuten olisi tarvinnut sitä sanoakaan. Sen saattoi kyllä huomata, kun vaan katsahti häneen ja tyttöön. Tyttö oli tuota työtä tehnyt kolmatta vuotta, mutta kerrankaan nähtyään hänet siinä toimessa sanoisi jokainen, että se on vahva elimistö, joka alkaa jo kuihtua. Tuttavani, hyväluontoinen ja vapaamielinen ihminen, oli palkannut nämä naiset tekemään paperosseja 2 ruplan 50 kop. maksua vastaan tuhannelta. Hänellä on rahaa, ja hän antaa sitä työstä — mitäs pahaa siinä on? Hän nousee ylös noin k:lo 12 aikaan. Illan kello 6:sta 2:teen hän viettää korttipöydän tai piaanon ääressä, syöpi hyvää, maukasta ruokaa, ja kaikki työt teettää toisilla. Sitten hän keksii itselleen vielä uuden nautinnon — polttamisen. Hän alkoi nimittäin polttaa vasta vanhempana.

On olemassa vaimo ja tyttö, jotka hädin tuskin voivat elättää itseänsä sillä, että muuttuvat koneiksi ja koko ikänsä tupakan pölyä hengittävät, siten terveyttänsä turmellen. Tuttavallani taas on rahaa, ja hän pelaa mieluummin vistiä, kuin tekee itselleen paperosseja. Hän antaa noille naisille rahaa sillä ehdolla, että he jatkavat entistä onnetonta elämäänsä, tehden hänelle paperosseja.

Minä rakastan puhtautta ja annan rahaa pesijättärelle sillä ehdolla, että hän pesee paitani, jota muutan kaksi kertaa päivässä, ja tämä paita murtaa pesijättären viimeiset voimat ja hän kuolee.

Mitäs pahaa siinä on? Ihmiset, jotka ostavat ja palkkaavat, tulevat ilman minuakin pakoittamaan toisia tekemään samettia ja makeisia, palkkaamaan heitä tekemään paperosseja ja pesemään paitoja. Miksikäs minä sitten kieltäisin itseltäni sametin ja makeiset, paperossit ja puhtaat paidat, jos niitä kerran käytetään? Usein, melkein aina saan kuulla nuo sanat. Mutta se on sitä samaa, mitä sanoo villiintynyt kansanjoukko, hävittäessään jotakin. Se on sitä samaa, mikä villitsee koiria, kun joku niistä kaataa toisen allensa ja toiset hyökkäävät voitetun kimppuun repien sen kappaleiksi. Koska kerran on alku tehty, koska paha on olemassa, niin miks'en minäkin sitä käyttäisi hyväkseni? Mitäs siitä tulee, jos minä rupean pitämään likaista paitaa ja itse tekemään paperossini. Tuleeko siitä kellenkään helpotusta? — kysyvät ihmiset tahtoessaan itseänsä puolustaa. Jos emme olisi niin kaukana totuudesta, niin semmoiseen kysymykseen hävettäisi vastatakin, mutta me olemme siihen määrin eksyksissä, että tämä kysymys näyttää meistä aivan luonnolliselta ja senvuoksi, vaikka hävettääkin, täytyy siihen kuitenkin vastata.

Mikä erotus siinä on, jos minä pidän samaa paitaa viikon tai päivän, ja teen itse paperossini tai olen aivan polttamatta?

Se erotus, että joku pesijätär ja joku paperossin tekijätär tarvitsevat vähemmän ponnistaa voimiansa, ja että sen, minkä tähän asti olen antanut pesusta ja paperossien teosta, voin nyt antaa pesijättärelle, tai ylipäänsä työntekijöille, jotka ovat väsyneet työstänsä ja jotka ylivoimaisen työnteon sijaan saavat nyt tilaisuuden levähtää ja juoda lasin teetä. Mutta tähän olen kuullut vastattavan: "Jos minä rupean käymään likaisissa alusvaatteissa ja olen polttamatta, antaen sen sijaan rahaa köyhille, niin köyhiltä ne kuitenkin riistetään ja tuo teidän mereen heitetty pisaranne ei kuitenkaan auta".

Tuommoiseen vastaväitteeseen vielä enemmän hävettää vastata, mutta täytyy. Se on niin tavallinen vastaväite. Vastaus siihen on yksinkertainen.

Otaksukaamme, että minä olen joutunut villien joukkoon ja nämä kestitsevät minua paistilla, joka maistuu hyvin hyvälle. Mutta seuraavana päivänä saan kuulla sen olleen valmistetun vangiksi joutuneen ihmisen lihasta. Jos kerran en hyväksy ihmislihan syömistä, niin, olipa tuo paisti miten maukasta hyvänsä, olipa tuo tapa syödä ihmisiä miten yleinen tahansa ympärilläni asuvien keskuudessa ja olipa hyöty, jonka minun kieltäytymiseni voi tuottaa syötäväksi määrätyille vangeille, kuinka mitätön hyvänsä, en rupea, en voi enää ruveta ihmislihaa syömään. Saattaa tapahtua, että syön ihmislihaakin, kun nälkä minut siihen pakoittaa, mutta en tule tekemään siitä itselleni makupaloja, en tule osaa ottamaan kestityksiin, jossa sitä tarjotaan, enkä ylpeilemään osanotostani niihin.