Mitä meidän siis on tekeminen?

by graf Leo Tolstoy

XXXI.

Työnjako on kaiken olevaisuuden laki ja sen vuoksi sen täytyy olla olemassa ihmisyhteiskunnissa. Saattaa olla hyvin mahdollista, että niin on, mutta kysymykseksi jää kuitenkin: onko nykyään yhteiskunnissa olemassa oleva työnjako se työnjako, jonka pitää olla olemassa. Ja jos ihmiset pitävät jotakin työnjakoa epäjärjellisenä ja epäoikeutettuna, niin ei mikään tiede voi todistaa ihmisille sen olevan välttämättömän, mitä he pitävät epäjärjellisenä ja epäoikeutettuna.

Jumaluusopillinen teoria on todistellut, että valta on Jumalalta, ja saattaa olla hyvin mahdollista, että se on Jumalalta, mutta kysymykseksi on jäänyt: kenenkä valta on Jumalalta, Katarinanko vai Pugatshevin? Eivätkä jumaluusopilliset viisaudet voineet mitenkään tätä kysymystä ratkaista.

Hengen filosofia koitti todistaa, että valtio on persoonallisuuksien kehittymismuoto, mutta kysymykseksi jäi: voipiko Neron tai Dshingiskhaanin valtiota pitää muotona persoonallisuuksien kehittymiselle. Eivätkä mitkään transendentaaliset sanat voineet tätä ratkaista.

Sama on laita tieteellisen tieteenkin.

Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa, niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja omatuntonsa.

Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.

Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen on elimellistä työnjakoa, — mutta puhuessaan niin, he puhuvat täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.

On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen tahansa. On olemassa kankureita — siis semmoinen on työnjako. Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.

Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti, niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä, missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen, — jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.

Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea. Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri nimittääkin työnjaoksi.

Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin, sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.

Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä, on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat, overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta kummallisesta työnjaon käsityksestä.

Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään, joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti, työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.

Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan — sitä on vaikea itselleen kuvitella.

Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.

Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen omatunto, vaan ulkonainen havainto.

Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.

Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin, kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30 vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään, tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi, filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.

Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.

Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.

Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja, sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat tehneet papit ja sofistit.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita. Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen sijalla oli jo uusi valhe — valtiollisfilosoofinen. Ihmiset vapautuivat siitäkin.

Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle: tieteellinen valhe.

Tämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus on asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja omantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli tuona ulkonaisena — ilmestys, tieteessä — havainto.

Tämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan ihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon toiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja omaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa se vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat epäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille ihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä ihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat kuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä ja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt. Kaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista. Kaikki on hyljättävä, sanovat he, — järjellä ei voi käsittää totuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie — erehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja tämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden mihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin perusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.

Ja vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella juhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten ratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja erittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.

Herkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana, jota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan, syöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle tielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän kysymysten selvityksen perille.

Mutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä kauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän kysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he tottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin, protoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä enemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat hyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen elämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he käyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille annetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat valaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat kyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen ihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä on pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä, s.o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja tulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi. Ja aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti vääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan samoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi, kadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja yleisinhimilliseen ajatteluun.