XXXII.
Työnjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee vastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee olemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako olisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta luovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa, jonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä oikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.
Työnjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset ruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan tuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää, että todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä tapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.
Sinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) — te minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata työtä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä rupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon olen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä annan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta, ja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi vapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi velvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.
Henkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa teille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua, siivotkaa minun huoneitani.
Ruumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse mitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan henkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin kummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.
Me myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän kuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin me voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on välttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa. Mutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin minä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen minä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?
Te sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen, muurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä ravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen työhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla henkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää minulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen elämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja lohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta — antakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle elämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, — antakaa ne minulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa, kemiaa, teknologiaa — antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan, mitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani, lämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa runoutta, plastillista taidetta, soitantoa — antakaa minulle elämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle taiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa tärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota tekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi toimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa ja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni ja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa järjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta, työtäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän asti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei minulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään voi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista ruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?
Ja jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan oikeassa.
Jos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen puolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta on hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ on ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn tuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään estä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on hänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se, että hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.
Mitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan semmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne tyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla ja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla, kaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja kaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme hänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan mittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla tutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä, tiedeakatemiojen toiminnalla — hänen tiedon vaatimuksensa. Millä tyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? — Pushkinilla, Dostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin ja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja, atlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien säveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi kelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä ja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen, olemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla meidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee, me olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen; työkansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin etnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.
Niin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet pitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun työnjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten vasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti syödä tekemättä mitään työtä, — olemme me, korvaukseksi saamastamme ravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa ainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan kelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto juuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä verukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me olemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä meidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet palvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksemme esineeksi.
Me tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan unohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.
Me olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet tehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä me. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet — samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä — milloin elimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin atoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin syntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten heittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain palkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa. Noin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä Venäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä pantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden henkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä toimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä, että muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet ristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta luisuu viimeinenkin puolustuksemme.
Me olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen toiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me olemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella olemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja opetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan yhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan olemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että toiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä me ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme työnjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme puhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.