Mitä meidän siis on tekeminen?

by graf Leo Tolstoy

XXXIV.

"Mutta ainoastaan työnjako, tieteen ja taiteen harjoittajain vapautuminen välttämättömyydestä työllä hankkia ravintonsa, onkin tehnyt mahdolliseksi sen tieteitten edistyksen, jonka näemme nykyaikaan", sanotaan tähän.

"Jos kaikkien täytyisi kyntää, niin ei olisi saavutettu niitä suuremmoisia tuloksia, jotka meidän aikanamme on saavutettu, ei olisi sitä hämmästyttävää edistystä, joka niin suuressa määrin on enentänyt ihmisen valtaa luonnon yli, ei olisi niitä tähtitieteellisiä, ihmisjärkeä niin hämmästyttäviä keksinnöltä, jotka ovat turvanneet merenkulun, ei olisi höyrylaivoja, rautateitä, ihmeellisiä siltoja, tunneleja, höyrykoneita, sähkölennättimiä, valokuvausta, telefooneja, fonograafeja, teleskoopeja, spektroskoopeja, mikroskoopeja, kloroformia, karboolihappoa".

En voi luetella kaikkea, mistä niin ylpeilee meidän aikamme.

Tuommoista luettelemista ja ihastusta omiin urotöihin saattaa nähdä melkein joka sanomalehdessä ja kansantajuisessa kirjassa. Me ihailemme itseämme, siihen määrin, että olemme toden teolla Jules Verne'n kanssa vakuutetut, etteivät tiede ja taide ole milloinkaan edistyneet niin paljon kuin meidän aikanamme.

Ja kun kaikesta tuosta edistyksestä saamme kiittää työnjakoa, niin mitenkä sitten voi olla sitä tunnustamatta?

Otaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on ihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin erikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta koettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme, vaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon aikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain kansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi oikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä. Koko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen harjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti ole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.

Joskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa rautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen metsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta lähenevään asemaan — rautatien palvelukseen.

Joskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt ostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet häneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen orjuuden tilaan — tehtailijan palvelukseen.

Joskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota hän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan kapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki hänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän saa tietää tavaran todellisen hinnan.

Joskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja, teattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä y.m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut, sillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle saavuttamatonta.

Niin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo tavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti ole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.

Jos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta koskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme sitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, — työkansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa perustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme antaudumme.

Talonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa karttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika sytyttää piippunsa tulitikulla, — se on kaikki mukavaa, mutta millä perusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet kansalle hyötyä?

Jos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja tulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä talonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten ja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn tarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia, joita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi näitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.

Tiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat insinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat sitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat puristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme, on sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti saavutettu.

Kaikella pahalla on myöskin hyötynsä. Tulipalossa voi lämmitellä itseään ja sytyttää piipun kekäleellä, mutta voiko siltä sanoa tulipalon olevan hyödyllisen?

Älkäämme ainakaan itseämme pettäkö. Tiedämmehän kaikki, mitkä vaikuttimet saavat rautateitä ja tehtaita rakentamaan ja lamppuöljyä ja tulitikkuja valmistamaan.

Insinööri rakentaa rautateitä hallitukselle, sotatarkotuksia varten, tai kapitalisteille, finanssitarkotuksia varten. Hän tekee koneita tehtailijalle, omaksi ja kapitalistin voitoksi. Kaikki, mitä hän tekee ja keksii, hän tekee ja keksii hallituksen, kapitalistin ja rikkaitten ihmisten tarkotuksia varten. Hänen nerokkaimmat keksintönsä tarkottavat suorastaan joko kansan vahinkoa: kanuunat, torpeedot, vankikopit, sähkölennättimet y.m., tai semmoisten esineitten valmistamista, jotka eivät ainoastaan ole kansalle hyödyttömiä, vaan joita se ei edes voi käyttää: sähkövalo, telefoonit ynnä kaikki nuo lukemattomat mukavuudet, tai vihdoin semmoisten esineitten valmistamista, joilla voi turmella kansaa ja kiristää siltä viimeisetkin rahat, niinkuin paloviina, viini, olut, oopiumi, tupakka, ja sitten karttuuni, huivit y.m. turhuudet.

Jos taas sattuu, että tiedemiesten keksinnöt ja teknikkojen työt joskus kelpaavat kansallekin, niinkuin rautatie, malmirauta, viikatteet, niin se todistaa vaan, että maailmassa kaikki asiat riippuvat toinen toisestaan ja että jokaisesta vahingollisesta toiminnasta saattaa johtua satunnaista hyötyäkin niille, joille tämä toiminta yleensä on ollut vahingollinen.

Tieteen ja taiteen harjoittajat voisivat ainoastaan silloin sanoa toimintansa olevan hyödyllisen kansalle, kun he asettavat päämääräkseen kansan palvelemisen niin, kuin he nyt asettavat päämääräkseen hallituksen ja kapitalistien palvelemisen.

Kaikki oppineet harjoittavat ylimmäispapillisia toimiaan, tehden tutkimuksia protoplasmasta, tähtien spektraalianalyysejä j.m.s. Mutta mimmoista kirvestä on paras käyttää, mimmoinen saha terävimmin leikkaa, mitenkä taikina on alustettava, mitenkä leipä on paistettava, mitenkä uunit ovat rakennettavat, miten ne ovat lämmitettävät, mimmoista ruokaa on syötävä, mimmoista juomaa on juotava, mimmoisten pitää astiain olla, mimmoisia sieniä voi käyttää ja miten ne ovat valmistettavat, — sitä ei tiede ole koskaan ajatellutkaan. Ja se kaikki olisi kuitenkin tieteen tehtävä.

Minä tiedän että tiede, oman määritelmänsä mukaan, ei saa pitää hyötyä tarkotuksenaan, mutta sehän on silminnähtävä veruke ja kovin julkea veruke. Tieteen tehtävä on palvella ihmisiä. Me olemme keksineet telegraafit, telefoonit, fonograafit, mutta mitä olemme saaneet aikaan elämässä, kansan työssä? Olemme saaneet lasketuksi kaksi miljoonaa kovakuoriaista! Mutta olemmeko saaneet kesytetyksi yhtäkään elukkaa piplian ajoista asti, jolloin meidän kotieläimemme olivat jo kaikki kesytettyinä? Hirvi, peura, metsäkana, teiri, pyy pysyvät yhä kesyttöminä. Kasvitieteilijät ovat keksineet solut, soluissa protoplasman, protoplasmassa vielä jotain, ja siinä taas vielä jotain. Nämä harrastukset eivät nähtävästi vielä pitkään aikaan pääty, sillä niillä ei voikaan olla loppua, jonka vuoksi noilla tiedemiehillä ei ole aikaa harrastaa sitä, mikä on ihmisille tarpeen. Ja senvuoksi vanhan Egyptin ajoista asti, jolloin vehnä ja virna olivat jo viljelyskasveina, meidän aikoihimme saakka ei ole kansalle ravinnoksi lisääntynyt yhtäkään kasvia, paitsi perunoita, eikä nekään tieteen keksinnön kautta.

On keksitty torpeedot, destilleerauslaitokset, mukavuuslaitokset, mutta rukki, kangaspuut, aura, kirves, varsta, harava, kaivonvipu, korvo — ovat yhä samallaisia kuin Rurikin aikana. Ja jos jokin onkin muuttunut, niin eivät sitä muutosta ole aikaansaaneet tiedemiehet.

Sama on laita taiteen. Me olemme kehittäneet suunnattoman joukon suuria kirjailijoita, tutkineet nämä kirjailijat ytimiä myöten, kirjoittaneet niistä äärettömät joukot arvosteluita, arvostelujen arvosteluita ja vielä arvosteluita näistä arvostelujen arvosteluista; olemme perustaneet taulukokoelmia, tutkineet kaikki taidekoulut juurta jaksain, ja symfoniat ja oopperat meillä on semmoiset, että meidän itsemmekin alkaa olla vaikea niitä kuulla. Mutta mitä olemme lisänneet kansantaruihin, legendoihin, lauluihin, mitä tauluja olemme antaneet kansalle, mitä musiikkia? Nikolskin kadun varrella tehdään kirjoja ja kuvia kansaa varten, Tulassa harmoonikoita, emmekä me kumpaankaan ole ottaneet osaa.

Kummallisinta ja eniten silmiin pistävää on meidän tieteemme ja taiteemme suunnan kierous juuri niissä haaroissa, joitten luulisi itse tehtäviensä vuoksi pitävän olla kansalle hyödyllisiä ja jotka väärän suuntansa vuoksi näyttävät pikemmin turmiollisilta kuin hyödyllisiltä.

Teknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse kutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, — mutta mitenkäs on asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa kansalle muuta kuin vahinkoa.

Teknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman pääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat semmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin työmiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän itse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa, eikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle semmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa kansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea sillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa kansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on aura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä, sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän tiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa hänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet, silloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa miljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä, niin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän vaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.

Vielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on kokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia ihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten työtä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman joukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti laitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi palkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan, hänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat suorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien oppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia sairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa varten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta etelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.

Heidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit valittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei ole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit valittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä suorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia, lääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on se, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät tulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.

Ja niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa kansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja tehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken voivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja varoja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.

Mutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit leviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.

Niinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä liian vähän kehittynyt.

Tietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta Jumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin, kätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan, niinkuin tahdotaan tehdä, — niin kohta ei olisi ketä parantaa. Tieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla aivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa silloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi nykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen, herkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan sadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan avusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa, samoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan, tekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi työkansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä tiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä tietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen luulotellut tiedot kansalle sovellu.

Lääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan. Kaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika, mitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava, suojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten lapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa työkansa elää,—kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta. Sama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on tiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi ainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja lääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi valtion palvelukseen.

Muuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen, uudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja metodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii kaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.

Kansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä köyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa jo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee tuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin kihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata koulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin kansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä tarvitsemaan lastensa työtä.

— Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.

Hallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin on tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta, niin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan vieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä, että opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi siitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.

Semmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi täyttää velvollisuuttaan — palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin nähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa toiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa hyödyttävä.

Tiede voi vielä vedota tyhmään verukkeeseensa, että tiede toimii tieteen vuoksi, ja että, kun sen ensin tiedemiehet tarpeeksi kehittävät, se tulee kansallekin tajuttavaksi, mutta taiteen, jos se on taidetta, täytyy olla kaikille tajuttavaa, ja erittäinkin niille, joitten hyväksi sitä harjoitetaan. Ja meidän taiteemme tila osoittaa hämmästyttävällä tavalla, etteivät taiteen harjoittajat tahdo, osaa, eivätkä voi olla kansalle hyödyllisiä.

Maalari tarvitsee suurten teostensa valmistamiseen semmoisen työverstaan, että siinä voisi työskennellä ainakin neljäkymmentä puuseppää tai suutaria, jotka saavat palella ja tukehtua hökkeleissä, mutta sitä paitsi hän vielä tarvitsee modelleja, pukuja, matkustuksia. Taideakatemia on kuluttanut miljooneja kansalta kannettuja varoja taiteitten kehittämiseksi, ja näitten taiteitten tuotteet riippuvat palatsien seinillä, olematta kansalle käsitettäviä tai tarpeellisia.

Säveltäjien täytyy, voidakseen ilmaista suuria aatteitansa, koota pari sataa valkoisiin kaulahuiveihin tai teatteripukuihin puettua ihmistä, ja kuluttaa satoja tuhansia ruplia oopperan aikaan saamiseksi. Eivätkä tämän taiteen tuotteet voi herättää kansassa, jos se joskus voisikin niitä hyväksensä käyttää, mitään muuta kuin kummastusta ja ikävää.

Luulisi, etteivät kirjailijat ainakaan kaipaa työverstaita, modelleja, orkestereita ja näyttelijöitä, mutta kirjailijakin tarvitsee suurten teostensa valmistamista varten matkustuksia, palatseja, taidenautintoja, teattereissa ja konserteissa käyntejä, kylpymatkoja y.m.s. — puhumattakaan mukavasta asunnosta ja elämän nautinnoista. Jos ei hän itse saa ansaituksi, niin hänelle annetaan eläke, että hän kirjailisi paremmin. Ja taaskin nuo teokset, joille me annamme niin suuren arvon, ovat kansalle aivan tarpeettomia.

Mitä jos lisääntyy vielä, niinkuin tiedemiehet ja taiteilijat toivovat, semmoisia henkisen ravinnon hankkijoita, jos joka kylään on rakennettava atelieeri, perustettava orkesteri ja joka kylässä on ylläpidettävä kirjailijaa semmoisissa olosuhteissa, joita taiteilijat pitävät itselleen välttämättöminä?

Minä luulen, että työmiehet ovat mieluummin milloinkaan näkemättä tauluja, kuulematta symfonioja, lukematta runoja ja novelleja, kunhan pääsevät elättämästä kaikkia noita tyhjäntoimittajia.

Mutta miksikäs taiteilijat eivät saattaisi palvella kansaa? Onhan joka tuvassa pyhäinkuvia, tauluja, jokainen talonpoika ja talonpoikaisnainen laulaa, monella on soittokoneita ja kaikki osaavat kertoa kertomuksia, runoja, moni osaa lukea. Mitenkäs on kaksi asiaa, jotka ovat yhteen kuuluvia kuin lukko ja avain, niin toisistaan eronneet, että niitä on mahdotonta yhdistää?

Sanokaa maalarille, että hän maalaisi ilman atelieeriä, modelleja, pukuja ja piirustaisi viiden kopekan hintaisia kuvia, niin hän vastaa, että se on samaa kuin luopua taiteesta, niinkuin hän sen käsittää. Sanokaa soittoniekalle, että hän soittaisi balalaikalla, harmoonikalla, kitaralla ja opettaisi vaimoja laulamaan lauluja. Sanokaa runoilijalle, kirjailijalle, että hän jättäisi runoelmansa, romaaninsa ja satiirinsa, ja tekisi laulukirjoja, sepittelisi kertomuksia, satuja, joita yksinkertaiset talonpojat voisivat ymmärtää. He sanovat, että te olette hullu. Mutta eikö ole pahempaa hulluutta se, että ihmiset ainoastaan sen nojalla, että aikovat henkisellä ravinnolla palvella niitä ihmisiä, jotka heitä ruokkivat ja vaatettavat, ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sitten siihen määrin unhottaneet sitoumuksensa, etteivät enää edes osaakaan tehdä tuota kansalle kelpaavaa ravintoa, pitäen kaiken lisäksi tuota sitoumuksestaan luopumista ansionaan. — Mutta niinhän on kaikkialla sanotaan tähän. Kaikkialla vallitsee järjettömyys ja tulee vallitsemaan niin kauan kuin ihmiset työnjaon verukkeella tulevat syömään kansan työtä. Kansaa tullaan palvelemaan tieteillä ja taiteilla vasta silloin, kun tieteen ja taiteen harjoittajat, eläen kansan keskuudessa ja kansan tavalla, vaatimatta mitään oikeuksia, tulevat tarjoamaan sille palveluksiansa, joitten vastaanottaminen tai hylkääminen tulee riippumaan kansan omasta tahdosta.