I KOHTAUS.
Anjutka (makaa riisuutuneena, kauhtana peitteenä, kolpitsalla),
Mitritsh (istuu parvella polttaen tupakkaa).
Mitritsh. Nekös levittivät lemun — syökööt perunapiirakasta! — kun Jumalan viljan maahan kaatoivat. Ei saa tupakallakaan haihtumaan, niin nenään pistää. Oi, hyvä Isä! Maata, näen mä, pitää panna. (Menee lampun luo, jonka aikoo kiertää sammuksiin.)
Anjutka. (Hypähtää istualleen.) Vaari kulta, elä sammuta, kulta vaari!
Mitritsh. No, ja ka miks’ ei?
Anjutka. Kun noinikään pihalla meluavat. (Kuuntelee.) Kuuletko, taas menivät aittaan?
Mitritsh. Mitäs se sinua liikuttaa? Ei maar’ sinua siellä tarvita. Pane maata ja nuku. Ja minä kierrän tulen sammuksiin. (Kiertää.)
Anjutka. Kulta vaari! Elä sammuta kokonaan! Jätä edes hiirensilmän suuruiseksi, muuten pelottaa.
Mitritsh. (Nauraa.) No, hyvä, hyvä. (Istuutuu hänen viereensä.) Mikä se sitte pelottaa?
Anjutka. Kuinkas ei pelottaisi, vaari! Siukku kun sillä lailla reuhtoili, että päätään seinään jyskytteli. (Kuiskaten.) Tiedänhän minä, että sille on lapsi syntymäisillään… vai joko lie syntynytkin…
Mitritsh. Mokomakin vekkuli! Kaikki sinun tietääkin pitää. Käy maata ja nuku! (Anjutka käy pitkälleen.) Kas niinikään! (Peittää hänet.) Kas niinikään! Pian siinä vanhetut, jos paljon tietää saat.
Anjutka. Menetkös sinä uunille?
Mitritsh. No, ja minnekäs sitte? — Näetsen sitä hupsua. Kaikkia sen tietääkin pitää. (Peittää hänet vielä ja nousee lähteäkseen.) Makaa nyt niinikään ja nuku. (Menee uunille.)
Anjutka. Yhden kerran huudahti, vaan nyt ei kuulu enää.
Mitritsh. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!… Mitä ei kuulu?
Anjutka. Lasta.
Mitritsh. Mistäpä sitä kuulusi, kun ei ole.
Anjutka. Vaan minä kuulin, turkanen vie, kuulinkin. Ihan vienosti.
Mitritsh. Paljonpa sinä olet kuullutkin! Vaan oletkos kuullut, miten semmoisen tytön, kuin sinun, lapsenpieksäjä otti ja pisti säkkiin, ja vei tipposen tiehensä.
Anjutka. Minkälainen lapsenpieksäjä?
Mitritsh. No, se sellainen. (Kiipee uunille.) Onpas se nyt uuni hyvä ja lämmin, että oikein… Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.
Anjutka. Vaari! Nukutko sinä?
Mitritsh. Ka mitäs sitte luulet, — ettäkö lauluja rupean laulamaan? (Äänettömyyttä.)
Anjutka. Vaari, vaari hoi! Kaivavat! Ihan totta kaivavatkin — kuuletkos? Turkanen vie, kaivavatkin!
Mitritsh. Kaikkia se keksii: — kaivavat?! Yöllä kaivavat! Kuka kaivaa? Lehmä siellä kupeitaan kyhnyttää. Ja se sanoo: — kaivavat! Makaa, sanon minä, muuten ihan paikalla tulen sammutan.
Anjutka. Hyvä, kulta vaari, elä sammuta! En minä enää… en, toden perään. Pelottaa niin minua.
Mitritsh. Pelottaa? Elä pelkää mitään, niin ei sitte pelotakaan. Vaan se kun itse pelkää ja sitte vielä sanoo pelottavansa. Mitenkäs sitä ei pelottaisi, kun pelkää. Semmoinen tuhma tyttö. (Äänettömyys. Sirkka laulaa.)
Anjutka. (Kuiskaten.) Vaari, vaari hoi! Joko sinä nukuit?
Mitritsh. No, mitä nyt vielä?
Anjutka. Minkälainen lapsenpieksäjä?
Mitritsh. No, sellainen, että kun sattuu semmoinen tyttö, kuin sinä, joka ei makaa, niin hän tulee säkkineen ja koppaisee tytön säkkiinsä, menee itse sinne päineen päivineen, nostaa ylös paitasi ja alkaa piiskata ropsuttaa.
Anjutka. Vaan milläs se piiskaa?
Mitritsh. Vastasta ottaa vitsoja.
Anjutka. Vaan eihän se siellä näe, säkissä.
Mitritsh. Näkee maar!
Anjutka. Mutta minä puraisen sitä.
Mitritsh. Elä luulekaan, — sitä et saa puraistuksi!
Anjutka. Vaari, joku tulee! Kuka se on? Ai, hyvät ihmiset! Kuka se on?
Mitritsh. Kun tulee, niin tulee. Mitäs sinä siitä? Äitis’ se varmaan tulee.