III KOHTAUS.
Anisja, Mitritsh ja Kuoma. (Pitkä äänettömyys.)
Mitritsh. (mörähtää.) Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!
Kuoma. (Säpsähtää.) Hyi, kun säikäytti! Kukas se on?
Anisja. Mitritsh — renki.
Kuoma. Voi, voi, kun pelästytti. Ja minä ihan unhoitin. Vaan kuulehan, kuomaseni, kerrotaan, että Akulinan aikovat viedä miehelään.
Anisja. (Nousee kangaspuilta ja istuutuu pöydän luo.) Yrittihän ne sitä Dedlovasta päin, vaan näköjään oli huhu heilläkin käynyt, yrittihän ne ja siihen se asia jäi. Ketäpä sitä haluttaisi?
Kuoma. Entäs Sujevan Lisimov?
Anisja. Kävihän se puhemies sieltäkin, vaan ei tullut mitään. Eikä se kovin luoksensa houkuttele.
Kuoma. Vaan Haittaapa pitäisi.
Anisja. Ja miten vielä. En tiedä, kuomaseni, miten saisin talosta pois, vaan ei asia mallaa. Ei oikein ole halukas Nikita eikä tyttökään. Ei, näetsen, ole vielä kyllikseen henttunsa kanssa vehtaillut.
Kuoma. Voi, voi, sitä syntiä! Kuka sitä voisi ajatellakaan. Isäntimähän hän on sille.
Anisja. Oh, kuomaseni. Niin sukkelasti ne ovat minut peijanneet ja veijanneet, ett’ei sanoakaan saata. En mitään, hupsu, huomannut, en mitään ajatellut, kun naimisiin menin. Enkä mit’ikään aavistanut, että heillä jo oli kaikki asiat sovittu.
Kuoma. Onpas nyt jotain!
Anisja. Ja kasvamistaan on heidän välinsä kasvanut; minulta, näetsen, salaa. Voi, kuomaseni, tukalaksi, lopen tukalaksi on minulle elämäni käynyt. Kunpa vain en rakastaisi häntä.
Kuoma. No, vielä häntä sanoo!
Anisja. Kovin, kuomaseni, minuun koskee häneltä semmoista loukkausta kärsiä. Kovin koskee!
Kuoma. Sanotaanpa, että hän on kovakouraiseksikin käynyt?
Anisja. No, jos mitä! Ennen aikaan hän juovuspäissään toki lempeä oli. Ja kun ennen joi, niin aina kuitenkin olin hänen mielestään hyvä, vaan nyt, kun on ryypännyt, niin päälleni tuppaa ja jalkoihin tallaa. Muutama päivä sitte lettiin kävi käsiksi, niin että töintuskin irti pääsin. Ja tyttö, se taas on pahempi, kuin käärme. Kumma, että semmoisia maakaan synnyttää.
Kuoma. Voi, voi, kuomaseni, sairas sinä olet, sen näen sinua katsellessani! Ja onpas siinä kärsimistä! Kerjäläisen itsellesi otit, ja nyt se sillä lailla sinua kohtelee. Miksi et sinä häntä siitä edes varoittele?
Anisja. Voi, rakas kuoma! Minkä sitä sydämmelleen saapi?! Vainaja oli kyllä ankara, ja kuitenkin minä häntä pyörittelin, miten tahdoin; vaan tässä en voi mitään, kuomaseni. Kun näen hänen, niin heti viha lauhtuu. Eikä rohkeuttakaan minulla ole vähääkään häntä vastaan; kävelen vain hänen edessään, kuin mikä kana.
Kuoma. Voi, hyvä ihminen! Kyllä sen näkee, mitä sinulle on tehty! Matrjonanhan kerrotaan semmoisia asioita ajavan. Se se varmaan on…
Anisja. Sitähän minä itsekin ajattelen. Oikein toisinaan harmittaakin. Tekisipä mieli repiä mies palasiksi. Vaan kun näen hänet, niin ei, — ei nouse sydän häntä vastaan.
Kuoma. Näkeehän sen, mistä se on lähtenyt. Kauankos sitä, hyvä ihminen, Jumalan luomaa turmellakseen tarvitsee. Oikein ihmettelen sinua katsellessani, minne kaikki on kadonnut.
Anisja. Ihan minä olen kuin jalkapuussa. Ja katsohan tuota Akulina hupeloakin! Mokomakin tyttökutale, vaan katsopas sitä nyt! Mistä siihen nyt kaikki on tullut?! Ja miten Nikita hänet on koristellut! Tyttö on pöyhkeytynyt ja paisunut, kuin vesirakko. Vaikka hölmö onkin, niin onpas silti jos mitä päähänsä saanut: minä se, sanoo, tässä emäntä olen. Minun se on talokin. Ja minut hänelle isä naittaa tahtoi. Ja niin on vielä kiukkuinen, että Jumala varjele. Kun vihastuu, niin katolta olkia repii.
Kuoma. On se sitte, kuomaseni, sulla elämää! Ja ihmiset vielä kadehtivat. Rikkaiksi teitä kehutaan, vaan vierähtää se, näemmä, kyynel kultaankin.
Anisja. Vielä siinä mitä kadehtimista! Ja tuhkana se rikkaus tuuleen hajoaa. Tuhlaa rahoja, niin että oikein…
Kuonia. Mitäs sinä, kuomaseni, niin vain annat tuhlata? Rahathan on sinun.
Anisja. Jospa sinä kaikki tietäisit! Minä, näetsen, olen yhden erehdyksen tehnyt.
Kuoma. Minäpä, kuomaseni, sinun sijassasi kääntyisin suoraan ylimmän hallituksen puoleen. Rahat kun ovat sinun, niin mitenkä se niitä tuhlata saattaa. Missä se semmoinen tapa on?
Anisja. Siitä nyt nykyään ei piitata mitään.
Kuoma. Voi, kuomaseni, ihan sinä, näen mä, olet heikoksi mennyt.
Anisja. Heikoksi, rakas, ihan heikoksi olen mennyt. Tuhlaamalla hän minut hävittää. Enkä minä itse tiedä niin mit’ikään. Voi, polonen, päiviäni!
Kuoma. Sielläpä taitaa joku tulla? (Kuuntelee. Ovi avautuu ja Akim astuu sisään.)