IV KOHTAUS.
Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja jupisten itsekseen).
Marina. Ja miten synkännäköinen hän on!
Nikita. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta! Mitäs sinä tahdot?
Marina. Ukkoani tulin hakemaan.
Nikita. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.
Marina. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.
Nikita. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)
Marina. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on ollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?
Nikita. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?
Marina. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.
Nikita. Ja ei saa palautetuksi, vai?
Marina. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet, ja läksit häistä pois.
Nikita. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä tietäisit!… Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää voi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä läksin, ett’en ketään näkisi.
Marina. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?
Nikita. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa nuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se, Marina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa voisin.
Marina. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni kyyneleisiin haihduttanut.
Nikita. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni, sinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!
Marina. No, miten nyt niin?
Nikita. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin olen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua käsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää tämä on?
Marina. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä, Nikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle! Minä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän antoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua. Mieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen lapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte valittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän rikkaudessa elät…
Nikita. Minun elämäni!… Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä tuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran) ja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin orrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.
Marina. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!
Nikita. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En ole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on masentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä! Voi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko kuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?
Marina. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa naimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte enää entisiä esille kaiva…
Nikita. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?
Marina. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse, vaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin sitte häntä.
Nikita. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani kahleihin kietonut.
Marina. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä… Ja mitä se puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni tänne.
Nikita. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki… Vaan mitä siitä haastaa!