V KOHTAUS.
Akim, Anisja ja Mitritsh.
Mitritsh. (Laskeutuu uunilta.) En huomannutkaan, kun nukuin. Oh, hyvä Isä, pyhä Miikula. Terveeks’, Akim.
Akim. Ka, Mitritsh! Oletko sinä, tuota, niinkuin täällä?…
Mitritsh. Täällähän niinä olen niinkuin renkinä Nikitan, poikasi, luona.
Akim. Elähän mitä! Vai olet sinä, tuota, niinkuin renkinä poikani luona. Elähän mitä!
Mitritsh. Kaupungissa ennen olin kauppiaan luona, vaan siellä meni kaikki viinaan. Sen tautta nyt tulin maalle. Vaan kun ei ollut olopaikkaa, niin rupesin rengiksi. (Haukottaa.) Oh, hyvä Isä!
Akim. Mitäs se sitte tuota?… Mitäs Nikita tekee? Vai mikäs asia se nyt semmoinen on, että renkiä, tuota, niinkuin täytyy pitää?
Anisja. Mikäkö asia?! Ennen tuli toimeen, vaan nyt on sillä toista mielessä, ja sen tautta se rengin ottikin.
Mitritsh. Kun rahaa on, niin mikäs on ottaessa?
Akim. Se nyt on turha, ihan turha, ihan. Kujetta se on, näetsen tuota, vain.
Anisja. Sehän se onnettomuus on, ett’ei se muuta tee, kuin kujeilee vain.
Akim. Siinähän sen näkee, että kun koettaa, niinkuin tuota, tehdä paremmin, niin tekeekin pahemmin. Rikkaudessa, näetsen, sitä ihminen vain piloille joutuu, ihan piloille.
Mitritsh. Lihavuuttaanhan se koirakin hurjistuu, kuinkas sitä sitte ei lihavoidessaan piloille menisi! Niinpä minäkin lihavoidessani hurjastelin. Kolme viikkoa join niin, etten silmiäni auki saanut. Viimeiset housunikin viinaan menetin. Ja kun ei ollut enää millä juoda, niin lopetin. Ja nyt olen vannonut, etten enää juo. Hitto hänestä!
Akim. Vaan missäs se, tuota, sinun eukkosi on?
Mitritsh. Minun eukkoni, hyvä mies, on omissa tehtävissään. Kaupungin kapakoissa se istuskelee. Koko virnakka onkin vaikka sillä on toinen silmä sipaleina, toinen sinimarjoissa, naama kaikki kallellansa. Ja selvänä se — syököön perunapiirakasta! — ei ole kuuna päivänä.
Akim. Mitenkäs se niin on?
Mitritsh. Mikäs paikka se sotamiehen vaimolle sopisi? Omissa tehtävissään se on kiinni. (Äänettömyys.)
Akim. (Anisjalle.) Mitäs? Veikös se Nikita kaupunkiin mitä, vai? Että niinkuin myötäväksi jotain, vai?
Anisja. (Kattaa pöydän ja antaa ruokaa esille.) Tyhjin käsin läksi. Rahoja läksi pankista ottamaan.
Akim. (Syö.) No, ai’otteko te sitte, että, niinkuin tuota, niitä rahoja vielä mihin käyttää, vai?
Anisja. Eikä, ei me kosketa. 20 tahi 30 ruplaa vain piti ottaa.
Akim. Ottaako piti? Mitäs niistä rahoista, tuota, ottaa pitää? Tänään, näetsen tuota, kun otat, ja huomenna taaskin, tuota, kun otat, niin sitenhän ne sitte, niinkuin tuota, tulevatkin otetuiksi kaikki tyynni.
Anisja. Ne nämä on sitä paitsi saatavissa. Vaan rahat kaikki pysyvät ehjinä.
Akim. Ehjinäkö? Mitenkä niin, tuota, ehjinä? Vaikka niistä otat, niin ne, tuota, sittenkin ehjinä pysyvät. Otapas, tuota, ja karistele esimerkiksi jauhoja hinkaloon, koko säkillinen, ja ala sitte että niinkuin niitä sieltä ottaa, niin näet, että tokko ne ehjinä pysyvät? Ei, kyllä se ei ole ihan niinkuin oikein, vaan petosta se on. Ota selko siitä, muuten ne pettävät. Vai ehjinä? Sinä vain, näetsen, ottamistasi otat ja ne ehjinä pysyvät.
Anisja. Enhän minä tiedä. Ivan Moiseitshan se meitä silloin neuvoi. Pankaa, sanoi, rahat pankkiin, niin paremmin ehjinä pysyvät ja vielä rosenttejakin saatte.
Mitritsh. (Syönnin lopetettuaan.) Totta se on. Minä kun kauppiaalla olin, niin he aina sillä lailla tekivät. Rahat olivat pankissa eikä muuta, kuin loi’o uunilla ja ota vain.
Akim. Jopas sinä, tuota, kummia haastelet. Mitenkä, tuota, niin, että ota vain ja keitä sitte, tuota, ne niitä ottavat, rahoja?
Anisja. Pankistahan ne niitä antavat, rahoja.
Mitritsh. Eikö mitä. Eihän ne ämmät mitä tajua. Katsohan tänne, niin minä selitän sinulle kaikki. Näetsen nyt. Jos sinulla esimerkiksi on rahaa, ja minulla esimerkiksi, kevään tullen, pelto tyhjänä seisoo eikä ole mitä kylvää; tahikka verorästejä on. Siioin minä, näetsen, tulen luoksesi ja sanon: kuulehan, Akim, anna minulle kymmenen ruplaa; kunhan saan viljan korjatuksi, niin maksan sinulle tuossa Pokrovan aikaan takaisin, ja desjatiinan korjaan hyvitykseksi. Sinä näet esimerkiksi, että minulla on, mistä oikeudessa voit korvausta saada: joko hevonen tahi lehmä, ja sanot: jos annat kaksi tahi kolme ruplaa hyvitystä, niin olkoon. Minä kun olen kovassa kiikissä, niin ei auta mikään. Sanon: hyvä on, ja otan rahat. Syksyllä sitte teen rahaksimuuton, tuon rahat sinulle ja sinä kiskot minulta päälliseksi vielä kolme ruplaa.
Akim. Sehän, näetsen tuota, on niinkuin vääryyden tekoa, kun, näetsen, on Jumalan unhottanut, eikä se, tuota, ole niinkuin pitää.
Mitritsh. Odotahan. Sinnehän sitä heti tullaan. Näetsen nyt: sinä olet tehnyt sillä lailla, olet nylkenyt, näet, minut; ja sitte on Anisjalla esimerkiksi joutilaita rahoja. Hän ei tiedä, minne niitä panna eikä, nainen kun on, miten tallettaa. Tulee sitte hänkin luoksesi ja kysyy eikö hänenkin rahansa voisi hyötyä tuottaa. Mitenkäs, voihan ne, sanot. Ja sinä odotat. Sitte tulen minä taas kesällä, pyydän taas lainaksi kymmenen ruplaa ja tarjoan hyvitystä. Ja sinä älyät, ell’ei nahkani vielä ole nurin käännetty, että vielä saattaa nylkeä,, ja annat Anisjan rahat. Vaan jos minulla taas ei ole murustakaan suuhun panna, niin käsität, näet, ettei ole mitä nylkeä, ja sanot paikalla, että mene, hyvä mies, Jumalan nimessä matkaasi, etsit jonkun toisen, annat taas omat rahasi ja Anisjan rahat, ja senkin nylet puti puhtaaksi. Sitä nyt, näetsen, sanotaan pankiksi. Ja niin se kiertää kiertämistään. Viisas kapine, veikkonen, se vain on.
Akim. (Kiivastuen.) Mutta sehän, tuota, on koiruutta. Moukathan ne, tuota, sillä lailla tekevät, ja sitä kuitenkin syntinä pitävät. Eikä se ole lain mukaista, ei, ei ole lain mukaista, vaan koiruutta. Mitenkäs ne sitte oppineet sillä lailla, tuota…
Mitritsh. Se on heillä, veikkonen, kaikkein mieluisin asia. Näetsen nyt: kuka on tuhma, niinkuin akkaväki, eikä itse kykene rahoja asiaan käyttämään, niin se se viekin pankkiin, ja ne siellä — syökööt perunapiirakasta! — sieppaavat rahat ja niillä kansaa nylkevät. Viisas kapine!
Akim. (Huoahtaen.) No, siinä sen, tuota, näet, että jos on surua rahatta, niin on rahoista kahden verroin. Ja Jumalahan käskee työtä tekemään. Vaan sinä, tuota, panet rahat pankkiin ja maata rötkötät, ja rahat sinua vain maaten elättävät. Koiruutta se on eikä, tuota, lain mukaista.
Mitritsh. Ei lain mukaista? Siitä, veikkonen, ei nykyään välitetä. Ja mitenkä vielä puti puhtaaksi kuoritaankin! Sepäs se juuri on!
Akim. (Huoahtaen.) Niinpä näkyy, että, tuota, aika lähestyy loppuaan. Samoin, näetsen, ne on hyyskätkin kaupungissa, jotka olen nähnyt. Ovatpa ne jo aikamoisia! Niin sileät, niin sileät, näet, ja komeat ja koristellut, kuin ravintola ikään. Eikä miksikään hyväksi, ei ikinä miksikään. Voi, Jumalan ovat ihmiset unhottaneet! Unhottaneet, unhottaneet olemme Jumalan! — Kiitoksia, kultaseni, kylläinen olen ja tyytyväinen. (Nousee pöydästä. Mitritsh kiipee uunille.)
Anisja. (Korjaa astiat ja syö.) Jospa isä edes häntä varottaisi, vaan hävettää sanoakin.
Akim. Mitä?
Anisja. Niin vain, itsekseni sanoin.