VI KOHTAUS.
Samat ja Anjutka.
Anjutka. (Tulee.)
Akim. Ka, siinä se on järkevä tyttö! Aina se puuhaa! On maar’ sun kovin vilu?
Anjutka. Niin armottoman vilu. Päivää, vaari.
Anisja. No? Onko hän siellä?
Anjutka. Eikä. Andrian vain oli siellä kaupungista ja hän sanoi nähneensä isän kaupungissa, ravintolassa. Sanoi isän olevan ihan humalassa.
Anisja. Tahdotko syödä? He, tuoss’ on.
Anjutka. (Menee uunin luo.) Onpas nyt kylmäkin. Kädetkin ovat kohmettuneet. (Akim riisuu jaloistaan. Anisja huuhtoo astioita.)
Anisja. Isä hoi!
Akim. Mitä sanot?
Anisja. Mitenkäs Marinan elämä on? Onkos hänen hyvä olla?
Akim. Tuossahan tuo menee. Onhan sen. Se, näet, on viisas naikkonen, hiljainen ja koettaa parastaan. Tuossahan tuo menee, sillä nöyrä, ahkera, ja, tuota, tottelevainen naikkonen se on. Onhan sen hempukan hyvä.
Anisja. Mitäs ne kertovat että teidän kylästä muuan Marinan miehen sukulainen tahtoi meidän Akulinan ottaa. Onkos siitä mitä kuulunut, vai?
Akim. Mirónovko, vai? Onhan ne tuota ämmät juoruelleet, vaan eipä tuosta näy mitään. Enkä minä tiedä; mitä ne lie ämmät kertoneet! Enkä muistakaan enää, näetsen, kun olen huonomuistiseksi käynyt. Onhan ne Mirónovit, tuota, niinkuin kelpo ihmisiä.
Anisja. Enpä enää tiedä, miten saisin tytön pikemmin naitetuksi.
Akim. Mitenkä niin?
Anjutka. (Kuuntelee.) Nyt tulivat.
Anisja. No, elä ole heitä huomaavinasikaan! (Huuhtoo astioita päätään kääntämättä.)