X KOHTAUS.
Anisja ja Matrjona.
Anisja. Ihanko, Matrjona kulta, te todellakin häntä naimaan tahdotte?
Matrjona. Miten hän naida voisi, mansikkani? Tiedäthän sinä meidän varamme. Muuten vain ukko umpimähkään jaarittelee, että pojan naida pitää ja naida pitää. Vaan eihän se mitä ymmärrä. Eikähän, — tiedäthän sen, — hevonen kaurasäkin luota pois juokse eikä munaa munaan vaihdeta, ei kanaa kanaan, — ja niin se on tässäkin laita. Ja niinkuin en minä näkisi, (iskee silmää) minnepäin asia kallistuu.
Anisja. Mitäpä minä sinulta, Matrjona kulta, asioitani salaisin. Sinähän kyllä kaikki tiedät. Rikoksen olen tehnyt ja poikaasi rakastunut.
Matrjona. No, jopa se nyt uutiset kertoi! Matrjona kulta kun ei muka sitä tiennyt! Voi, tyttöseni, Matrjona kulta on jo monessa myllyssä käynyt ja monta kertaa. Matrjona kulta, sen sanon, mansikkani, näkee maankin alle kyynärän syvyydelle. Kaikki minä tiedän mansikkani. Tiedänpä senkin, mitä varten nuoret naikkoset unijauhoja tarvitsevat. Ne minä nyt toin. (Aukaisee nenäliinan solmun ja ottaa esille unipulverin.) Mikä on nähtävä, sen kyllä näen, vaan mikä ei, niin siitä en ole tietävinänikään. Niin se on. Sillä, näetsen, nuori se on ollut Matrjona kultakin. Ja oman hölmönsä kanssa sitä pitää osaten elää. Kaikki seitsemät kymmenet ja seitsemät temput minä tiedän. Näönpä, mansikkani, että sinun ukkosi on jo kehnoksi käynyt, kovin kehnoksi. Miten siinä sitte elää? Vaikka hangolla pistä, niin ei verta juokse. Eiköpähän jo keväällä ole hautaan vietävä. Pitäähän siinä sitte joku taloon ottaa. Ja milläs se minun poikani ei miestä ole?! Eipä suinkaan muita huonompi. Mitäs hyötyä mulle sitte siitä olisi, että poikani hyvästä paikasta pois ottaisin? Enhän minä toki oman lapseni vihollinenkaan ole?!
Anisja. Sehän se pääasia on, ett’ei hän meiltä pois lähtisi.
Matrjona. Eikä lähde, pääskyseni. Tuhmuutta se on kaikki. Tunnethan sinä kyllä minun ukkoni. Ymmärrys sillä on ylen yksinkertainen. Jos sen pääkoppaan toisen kerran mikä pälkähtää, niin se tarttuu siihen kuin nalkki kiinni, ett’ei millään mokomin sieltä pois saa.
Anisja. Mistäs se tämä asia sitte oikeastaan alkunsa sai?
Matrjona. Näetsen, mansikkani: poikahan on, niinkuin tiedät, paha naikkosten perään, ja kaunis hän on myöskin, sitä ei saata kieltää. Ja niinkuin tiedät, niin hän asui ennen rautatehtaalla, ja siellä oli heillä kyökkipiikana muuan tyttö, orpo. No, ja se sama tyttö sitte rupesi hänen perässään keikkumaan.
Anisja. Marinako?
Matrjona. Se juuri, — mokomakin syötävä! No, oliko tuossa sitte mitään vai ei, sitä en tiedä, mutta asia tuli ukkoni korviin. Lieneekö sen sitte muilta kuullut vaiko tyttö itse hänelle kannellut?
Anisja. Sekös se rohkea, ruoja!
Matrjona. No, ja siitä se ukkohölmö sitte sai päähänsä, että pojan hänet naida pitää ja rikos peittää. "Otetaan", sanoo, "poika kotiin ja naikoon." Ja jo minä siinä haastelin jos mitä, vaan ei apua mitään. No, ajattelin sitte, olkoon. Otin ja käänsin toisaanne. Niitä hölmöjä, näetsen, mansikkani, pitää aina sillälailla peijata. Ollaan ensin muka suostuvinaan, vaan ennenkuin asia ratkeaa, niin pyöräytätkin sen heti oman mielesi mukaan. Akka tulee tuiskuna uunilta alas ja seitsemät kymmenet seitsemät tuumat tuumii, ennenkuin se edes hoksatakaan kerkiää. Niinpä sitä minäkin sanoin, että hyvä asiahan se on. Vaan ensin pitää miettiä. Mennään, sanoin minä, pojan luo ja neuvotellaan isännän kanssa, niin kuullaan, niitä se sanoo. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Anisja. Voi, kultaseni, mitenkäs se nyt sitte niin? No? Mitäs isä tekemään käskee?
Matrjona. Käskeekö? Sen käskystä ei ole muualle, kuin koiran häntään. Eläkä sinä pelkää: siitä nyt ei tule niin mit’ikään koko jutusta! Minä koht’sillään sinun ukkosi kanssa kaikki puolet niin pohdin ja punnitsen, ett’ei jää jälelle yhtään mitään. Sekö nyt olisi laitaa? Poikani elää onnellisena ja onnea odottaa, minäkö sitte hänet tahtoisin mokoman kutaleen naimaan. Enhän minä toki hupsu ole.
Anisja. Sehän kävi täälläkin hänen luonaan se Marina. Uskotko, Matrjona kulta, että kun minulle sanottiin, että Nikita aikoo naida, niin tuntui kuin veitsellä olisi sydäntäni viiltänyt. Eiköhän se vain lie hänellä sydämmessä, se tyttö?!
Matrjona. Johan nyt, mansikkani! Hupsuko se on hänkään, että semmoista koditonta lutusta rakastamaan rupeaisi. Nikita on kyllä viisas hänkin. Hän tietää, ketä rakastaa. Eläkä sinä, mansikkani, hätäile! Emme me häntä täältä kuuna päivinä pois oteta. Emmekä naimaankaan pakoteta. Rahaa kun vähän hellitätte, niin eläköön ja olkoon ennallaan.
Anisja. Jos Nikita lähtee täältä pois, niin enpä taida jäädä elämäänkään enää.
Matrjona. Sitä se nuoruus! Ymmärtäähän sen! Sinä olet verevä eukko ja tuommoisen ikälopun kanssa elää pitää.
Anisja. Uskotko, Matrjona kulta: niin vastenmieliseksi se on jo minulle käynyt, tuo ukko rähjä, etteivät silmänikään enää siedä nähdä häntä.
Matrjona. Semmoistahan se on. Katsohan tänne! (Kuiskaten, katsellen ympärilleen.) Minä kävin, näetsen, sen ukon luona pulveria hakemassa; kahden käden varalle se antoi minulle höysteitä. Katsohan tänne! Nämä, sanoo, on unipulveria. Jos annat, sanoo, yhden, niin valtaa semmoinen uni, että vaikka kävelisit miehen päällä, niin se ei herää. Tämä taas, sanoo, on semmoinen lääke, että jos sitä, sanoo, antaa juoda, niin ei tunnu hajua pikkuistakaan, mutta voima sillä on suuri. Seitsemäksi kerraksi, sanoo, hyppysellinen kerrassaan. Ja seitsemän kertaa pitää antaa. Siitä, sanoo, vaimolle kyllä vapaus aukeaa.
Anisja. Niinkö? Mitäs se on?
Matrjona. Nimeä ei sanonut olevan mitään. Ruplan otti. Vähemmästä ei sanonut voivan antaa. Sillä niitä, näetsen, on myös vaikea saada. Ja omistani, mansikkani, maksoin. Ajattelin, että jos otat niin otat, jos et, niin vien Mihailovnalle.
Anisja. Voi, voi! Vaan jos niistä mitä pahaa lähtee?
Matrjona. Mitä pahaa niistä lähtisi, mansikkani? Jospa miehesi edes olisi vankka terveydeltään, vaan eihän se muuta mainetta tee, kuin että elää. Ihmiseksi ei hänestä ole, enemmän kuin muistakaan samallaisista.
Anisja. Voi minua polosta! Kun minä, Matrjona kulta, pelkään, ettei vain syntiä tulisi tehdyksi. Ei, — en minä.
Matrjona. Saattaahan nämä sitte takaisinkin viedä.
Anisja. No, tuota, pitääkö ne nämä, niinkuin ne toisetkin, veteen liu’oittaa, vai?
Matrjona. Teeveteen se sanoi olevan parasta. Ei sanonut mitään huomattavan, ei hajua, ei mitään. Ymmärtäväinen ihminen sekin on.
Anisja. (Ottaa pulverit.) Voi minua polosta! Enhän minä tämmöisiin tekoihin ryhtyisi, ell’ei olisi elämäni kurjaa, kuin pakkotyöhön tuomitun.
Matrjona. Vaan ruplaa elä unhota; minä lupasin poiketa tuomaan ukolle. Puuhaahan sitä on silläkin.
Anisja. Ka, tiettyhän se. (Menee kirstun luo, johon kätkee pulverit.)
Matrjona. Vaan pidä ne nyt, mansikkani, tiukemmalla, ettei muut ihmiset saisi tietää. Ja jos mitä sattuu, — jota elä Herra saata! — niin sano, että ne on torakan pulveria. (Ottaa ruplan.) Kelpaa ne näet torakoillekin… (Katkaisee puheen.)
Xl KOHTAUS.
Samat, Pjotr ja Akim.
Akim. (Tulee ja ristii silmänsä pyhänkuvaan päin.)
Pjotr. (Tulee ja käy istumaan.) No, mitenkäs se nyt sitte on, Akim?
Akim. Miten vain olisi parempi, Pietari Ignatjitsh, miten, näetsen, olisi parempi… ett’ei, tuota, vain niinkuin mitään vallattomuutta tapahtuisi. Sillä, näetsen tuota, minä tahtoisin poikaa niinkuin toimeen kiinni. Vaan jos sinä niinkuin tuota… niin saattaahan sen niinkin. Mitenkä vain olisi parempi…
Pjotr. Hyvä on. Istuhan, niin tarinoidaan. (Akim istuutuu.) Mitenkäs se on? Vai onko sulla aikomus, että hän naisi.
Matrjona. Sen naimisen voi nyt kyllä tuonemmaksi jättää, Pietari Ignatjitsh. Tiedäthän itse, mikä puute meillä on. Vielä sitte mitä naimisesta?! Itsekin tuskin elää kihnutamme. Mitä sitte vielä naimaan.
Pjotr. Ajatelkaa nyt mikä olisi parempi.
Matrjona. Eihän sen naimaan mikä kiire ole. Malttaahan se marja kypsyä.
Pjotr. Hyvä asiahan se on, jos kerran naimaan tahdotte.
Akim. Sehän se niinkuin tuota olisi aikomus… Sillä minulle on niinkuin tuota tarjottu kaupungissa työansiota, hyvää työansiota, näetsen…
Matrjona. Jopa se on hyvää: makkeja siivota! Tässä tuonnoin kun kaupungista tuli, niin ei muuta tehnyt, kuin sylkemistään vain sylki — thyi!
Akim. Kyllähän se todenperään ensi alussa löyhkä vähän niinkuin tuota henkeen ottaa, vaan kun tottuu, niin eipä mitään; yhtä on, näetsen, kuin rankki ja mukiin menee. Ja mitäpä sitä siitä hajustakaan meikäläisen miehen on niinkuin tuota loukkaantuminen. Vaatteitahan sitä kyllä voi aina muuttaa. Ja nyt, näetsen tuota, tahtoisin Nikitan kotiin niinkuin minun sijaani. Olkoon hän kotona minun sijassani, niin saatan minä niinkuin tuota kaupungissa olla.
Pjotr. Onhan se kyllä sitä, että tahdot poikasi kotiin jättää, vaan mitenkäs se on niiden etukäteen otettujen rahojen laita?
Akim. Se on totta, se on totta, Pietari Ignatjitsh. Sen sinä ihan tuota niinkuin paikalleen lausuit, sillä kun hän on kerran rengiksi ruvennut, palkkautunut, niin palvelkoonkin sitte aikansa loppuun. Vaan sehän se on se naiminen. Voithan hänet että niinkuin vähäksi aikaa laskea, jos siksi tulisi.
Pjotr. No, saattaahan tuon…
Matrjona. Se asia vain ei ole meidän kesken vielä selvillä. Minä ilmaisen sen tautta sinulle, Pietari Ignatjitsh, kaikki niinkuin Jumalan edessä. Ja tuomitse sinä sitte meitä. Tuo on nyt tuossa saanut päähänsä, että pojan naida pitää. Vaan kenen hänen pitäisi naida, kysy sitä! Olisipa se edes oikea morsian, niin enhän minä toki ole oman lapseni vihollinen, vaan mikä lie huonomaineinen tyttökutale.
Akim. Nyt sinä ihan turhaan, ihan turhaan, näetsen, tyttöä morkkaat, ihan turhaan. Sillä se sama tyttö on häväistystä kärsinyt minun pojaltani, häväistystä, näetsen, on hän kärsinyt, se tyttö.
Pjotr. Minkälaista häväistystä?
Akim. Niin, näetsen, että minun poikani, Nikita, on häväissyt hänet. Häväissyt on hänet Nikita.
Matrjona. Maltahan nyt haastaa! Annahan kun minä kerron; minulla on kieli herkempi. Niinkuin itse tiedät, niin osui poikamme, ennenkuin teille tuli, rautatehtaalle. Ja siellä oli häneen takertunut muuan tyttö, mikä lie hupakko, Marina se on nimeltään, — kyökkipiikana oli heillä siellä ollut. Niin nyt, näetsen, se sama tyttö ottaa ja sanoo pojastamme, että hän muka, Nikita, oli siellä ollessaan hänet viekoitellut.
Pjotr. Eipä tuossa mitään hyvää ole.
Matrjona. Se ei ole itse mistään kotoisin, kuleksii vain miehestä mieheen. Mikä lie lutus.
Akim. Nyt et sinä taaskaan, eukko, tuota, et nyt, tuota, et nyt haasta, tuota, oikein…
Matrjona. Sotke nyt mitä sotket: tuota, tuota, tuota, vaan mitä "tuota" — et itsekään tiedä. Ja kysy sinä, Pietari Ignatjitsh, muilta ihmisiltä, eläkä minulta, siitä tytöstä, niin jokainen sinulle saman sanoo. Mikä lie hassu kulkijain!
Pjotr. (Akimille.) No, jos se asia sillä lailla on, niin eipä siitä naimisestakaan taida mitään hyvää lähteä. Eihän se virsu ole, jonka vaan jalastaan viskaa; jospa edes olisi oikea miniä.
Akim. (Kiivastuen.) Vääryyttä se on, eukko, vääryyttä vain, näetsen, tytölle. Sillä hän on järin kelpo, järin kelpo tyttö hän on, ja sääli, tuota, sääli minun on häntä.
Matrjona. Todenperään mikä lie kaiken maailman mankuja, jolla ei kotonaan ole mitä suuhun panna. Ja tyttöä sinun kyllä on sääli, vaan poikaasi ei ole sääli. Otahan tyttö niskoillesi, niin saat hänet sitte i’ät päivät kantaa! Ole jo tyhjiä jaarittelematta!
Akim. Ei ole se tyhjää.
Matrjona. Elä sinä tuppaa, anna kun minä haastan!
Akim. (Keskeyttäen.) Eikä ole tyhjää. Vaan sinä, näetsen, aina oman mielesi mukaan käännät, — haastoitpa tytöstä taikka itsestäsi — aina vain oman mielesi mukaan, niinkuin sinusta on parempi. Vaan Jumala, näetsen tuota, kyllä kääntää oman mielensä mukaan. Niin tässäkin.
Matrjona. Äh, sinun kanssasi tässä vain kieli ilman aikojaan kuluu.
Akim. Tyttö, näetsen, on työteliäs, kykenevä ja eteensä ottava. Ja meille on se, näetsen tuota, köyhyydessä suuri apu. Ja häätkään eivät paljoa maksa. Mutta se häväistys, se se, näetsen, tytölle paljon maksaa, orpotyttö, näetsen, vielä kun hän on. Ja häväistys se on.
Matrjona. Vähäkös se haastaa!
Anisja. Kuuntele sinä, Akim hyvä, enemmän mitä vaimoväki haastaa. Nene sinulle toden kertoo!
Akim. Entäs Jumala, Jumala! Eikös se tyttö sitte ole ihminen hänkin, vai? Onpa kylläkin, näetsen tuota, Jumalan edessä hänkin ihminen. Vai kuinka luulet?
Matrjona. Sekös nyt höpisee.
Pjotr. Vaan kuulehan, Akim, ei sitä noita tyttöjäkään uskoa voi. Ja poikasihan on elossa. Siellähän tuo on pihalla. Lähetetään sitte häntä hakemaan ja otetaan selko, eikö niin? Eihän hän mikä sydämmetön ihminen ole. Huutakaahan hänet tänne! (Anisja nousee ylös.) Sano, että isä kutsuu. (Anisja menee ulos.)