XIV KOHTAUS.
Samat ja Anisja. (Matrjona menee porstuaan päin Anisjaa vastaan, joka tulee kantaen riepuihin käärittyä lasta.)
Matrjona. Jokos sen ristit?
Anisja. Ka, mitenkäs? Väkisin otin pois; — ei tahtonut antaa. (Tulee ja tahtoo antaa lapsen Nikitalle.)
Nikita. (Ei ota vastaan.) Vie itse!
Anisja. He, ota, sanon minä. (Viskaa hänelle lapsen.)
Nikita. (Koppaa sen käsiinsä.) Se elää! Voi, hyvä ihminen, se liikkuu! Se elää! Mitä minä nyt sille…
Anisja. (Ryöstää lapsen Nikitan käsistä ja heittää kellariin.) Tapa väleen, niin ei maar’ se sitte elä! (Sysää Nikitan alas.) Oma tuo on tekemäsi, niin tee siitä itse loppukin!
Matrjona. (Istuutuu rappusille.) Kovin hän on helläluonteinen! Ja vaikea hänen on, raukan. Vaan minkäs sille saa? Hänen oma rikoksensahan se on. (Anisja seisoo kellarin ovella. Matrjona istuu rappusilla, katsoo Anisjaan ja haastelee.) Sitäkös kun oli peloissaan! Vaan minkäs sille saa? Vaikka onkin vaikeata, niin ei sitä voi ilmankaan jättää. Minnekäs sen muualle panisi?! Ja kun ajattelee, miten kovasti ihmiset toisinaan lapsia haluavat. Vaan eipäs Jumala silloin anna; aina kuolleina syntyvät. Esimerkiksi papin rouvalle. Mutta nyt, kun ei tarvittu, niin eläväpäs syntyi. (Katsahtaa kellariin päin.) Varmaan jo teki lopun. (Anisjalle:) No?
Anisja. (Katsoen kellariin.) Hän peitti laudalla ja kävi itse siihen istumaan. Jo taisi tehdä lopun.
Matrjona. Voi, voi! Eihän sitä tahtoisi syntiä tehdä, vaan minkäs sille voi?
Nikita. (Tulee ylös, ihan vavisten.) Se elää yhä! En voi! Se elää!
Anisja. Jos elää, niin mitä sieltä pois tulet? (Tahtoo pysäyttää häntä.)
Nikita. (Heittäytyy hänen kimppuunsa.) Pois, taikka minä tapan sinut! (Tarttuu Anisjaa käsivarteen, joka ryöstäytyy irti, ja Nikita juoksee hänen perässään lapio kädessä. Matrjona syöksyy häntä vastaan ja pidättää häntä. Anisja pääsee pakoon tuvan portaille. Matrjona tahtoo ottaa Nikitalta pois lapion.)
Nikita. (Äidilleen.) Minä tapan, sinutkin tapan, pois! (Matrjona juoksee Anisjan luo portaille. Nikita pysähtyy.) Tapan. Tapan kaikki!
Matrjona. Säikäyksissään on. Kyllä se siitä asettuu.
Nikita. Voi, mitä ovatkaan tehneet! Voi, mitä ovatkaan minulle tehneet! Ja kuinka se vikisi! Kuinka se ruskahteli allani? Voi, mitä he ovatkaan minulle tehneet?!… Ja se elää yhä, todenperään elää! (Hän on vaiti ja kuuntelee.) Se vikisee… Näetsen, vielä vikisee, (juoksee kellarin luo.)
Matrjona. (Anisjalle.) Näkyy menevän kaivamaan sitä maahan. — Nikita! Ota lyhty mukaan!
Nikita. (Ei vastaa, vaan kuuntelee kellarin ovella.) Ei kuulu mitään. Siltä vain näytti. (Poistuu ja seisahtuu.) Ja kuinka sen luut ruskahtelivat allani. Krr… krr… Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet?! (Kuuntelee jälleen.) Taas se vikisee, toden perään vikisee. Mitä se on? Äiti, äiti hoi! (Menee Matrjonan luo.)
Matrjona. Mitä poikaseni?
Nikita. Äiti, rakas, minä en voi enää. En mitään voi. Äiti kulta, sääli toki minua!
Matrjona. Voi, kultaseni, kuinka sinä nyt olet säikähdyksissäsi. Mene ja juo edes kulaus viinaa mieltä rohkaistaaksesi.
Nikita. Rakas äiti, nyt on minulta kaikki lopussa. Mitä olettekaan minulle tehneet?! Voi, kuinka hänen pienet luunsa ruskahtelivat ja kuinka hän ynisi!… Voi, äiti, rakas; Mitä olettekaan minulle tehneet?! (Menee ja istuutuu reen laidalle.)
Matrjona. Mene juomaan, kultaseni. Näin yön aikaan toden perään vähän niinkuin mieltä kaamaisee. Vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä, pari kuluu, niin unhotat kaikki tyynni. Ja sitte, jahka joudutaan, naitetaan tyttö pois ja kaikki jää unehduksiin. Vaan mene nyt juomaan, mene! Kyllä minä nyt jo kaikki kellarissa järjestän.
Nikita. (Pöyristyksen puistattamana ) Viina taisi jäädä sinne? Ehkäpä saan tämän juomalla haihtumaan?! (Menee. Anisja, joka on seisonut koko ajan etehisen ovella, syrjäytyy äänettömänä.)