III.
Vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski sai marraskuussa 1805 ruhtinas Vasililta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa poikineen Lisijagoriin. ("Lähden tarkastusmatkalle, ja sadan virstan väärä ei tietenkään mitään merkitse, kun saan tavata teidät, arvoisa hyväntekijäni", hän kirjoitti: "ja poikani Anatol matkustaa seurassani; hän on matkalla armeijaan; ja toivon, että sallitte hänen mieskohtaisesti lausua teille syvän kunnioituksensa, jota hän isänsä poikana tuntee teitä kohtaan.")
— Eipä tarvitse Mariaa viedä miehen hakuun; itse näkyvät sulhaset tänne löytävän, — lausui pikku ruhtinatar varomattomasti kun sai kuulla ruhtinas Vasilin tuolosta.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmistil kulmiaan eikä virkkanut sanaakaan.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut kirjeen saapumisesta, tulivat illalla ruhtinas Vasilin palvelijat, ja seuraavana päivänä itse ruhtinas poikineen.
Ukko Bolkonskilla ei ollut koskaan ollut korkeita käsityksiä ruhtinas Vasilin luonteenominaisuuksista, ja entistäänkin pienemmiksi hän ne oli arvioinut viime aikoina, jolloin ruhtinas Vasili uuden suunnan vallitessa, Paavalin ja Aleksanterin hallitusten aikana, oli päässyt korkeeseen virka-asemaan ja suosioon. Ja nyt, kun hän kirjeestä ja pikku ruhtinattaren viittauksista huomasi, mitä oli tekeillä, muuttui tämä alhainen käsitys hänen sielussaan ilkeämieliseksi halveksumiseksi. Puhuessaan ruhtinas Vasilista hän aina pärskyi merkitsevästi. Erittäinkin hän oli tyytymätön ja pahalla tuulella sinä päivänä, jolloin ruhtinas Vasili saapui. Vaikeata oli tietää, oliko hänen huonoon tuuleensa syynä ruhtinas Vasilin saapuminen, vai siksikö hän oli erityisemmin tyytymätön ruhtinaan saapumisen johdosta että oli huonolla tuulella: mutta huonolla tuulella hän vain oli, ja Tihon neuvoi jo aamusella arkkitehtiä jättämään käyntinsä ruhtinaan luo toiseen aikaan.
— Kuulkaa, miten hän astelee, — sanoi Tihon arkkitehdille. — Koko kantapäällään takoo — kyllä jo tiedämme...
Kuitenkin lähti ruhtinas tavalliseen aikaansa, yhdeksättä käydessä, kävelemään sopelikauluksisessa samettiturkissaan ja sopelilakissaan. Edellisenä päivänä oli satanut lunta. Tie, jota myöten ruhtinas tavallisesti kulki kasvihuoneeseen, oli luotu, ja selvästi eroitti vielä luudan jäljet luodulla tiellä, pöyheään lumikinokseen tien sivuun oli pistetty lapio. Ruhtinas käyskenteli kasvihuoneissa, tarkasteli työntekoa ja kehällä olevia rakennuksia. Hän oli synkän näköinen eikä sanonut kenellekään sanaakaan.
— Saattaako reellä ajaa? — kysyi ruhtinas taloudenhoitajalta, joka oli saattanut häntä aina päärakennukselle saakka. Taloudenhoitaja oli arvokkaan näköinen mies ja muistutti kasvoiltaan ja tavoiltaan suuresti isäntäänsä.
— Lunta on paksulta, teidän ylhäisyytenne. Olen käskenyt jo luomaan prospektin.
Pää painuksissa lähti ruhtinas astumaan portaita kohti. "Jumalan kiitos", ajatteli taloudenhoitaja: "ukonpilvi meni ohi!"
— Vaikea oli kulkea hevosella, teidän ylhäisyytenne, — lisäsi taloudenhoitaja. — Ja kuuleman mukaan pitäisi ministerin saapua teidän ylhäisyytenne vieraaksi?
Ruhtinas kääntyi taloudenhoitajaan ja katsoa tuijotti häneen kiukkuisin silmin.
— Mitä? Ministerikö? Mikä ministeri? Kuka on käskenyt? — puhui hän terävällä, kiivaalla äänellä. — Ruhtinatarta, tytärtäni varten ei luotu, mutta ministeriä varten! En tiedä mitään ministeristä!
— Teidän ylhäisyytenne, arvelin...
— Arvelit, — kirkasi ruhtinas, lausuen sanat yhä nopeammin ja epäselvemmin. — Arvelit... Lurjukset! rosvot!... Minä sinut opetan arvelemaan, — ja hän huitasi sauvallaan Alpatitshia; ja aimo iskun olisi taloudenhoitaja saanutkin, jollei hän vaistomaisesti olisi välttänyt iskua. — Arvelit... Lurjukset... — huusi ruhtinas kiivaasti.
Alpatitsh pelästyi röyhkeyttään, kun oli uskaltanut välttää herransa iskua. Hän astui herransa luo ja kumarsi nöyränä kaljun päänsä herransa jalkoihin. Mutta tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän tähden, ei ruhtinas enää kohottanut sauvaansa, vaan huusi yhä: "lurjukset! ... tie on luotava umpeen!..." Sitten juoksi hän nopeasti portaita myöten huoneisiin.
M:lle Bourienne ja ruhtinatar Maria tiesivät ruhtinaan olevan huonolla tuulella ja siksi odottivatkin he häntä seisten puoliselle; neiti Bouriennen kasvot loistivat ja ne näyttivät sanovan: "en tiedä mistään, olen samallainen kuin tavallisestikin"; mutta ruhtinatar Maria oli kalpea ja pelästyneen näköinen ja seisoi silmät maahan luotuina. Raskainta oli ruhtinattaresta se, että hän tiesi, miten tällaisissa tapauksissa oli välttämättömästi käyttäydyttävä neiti Bouriennen tapaan, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hänestä tuntui: "jos käyttäydyn aivan kuin en mitään olisi huomannut, niin ajattelee isä, että olen kovasydäminen; jos taas itse olen ikävän ja huonotuulisen näköinen, niin sanoo isä (tämä tapahtui usein), että olen nokillani" y.m.s.
Ruhtinas vilkasi tyttärensä pelästyneisiin kasvoihin ja pärskähti.
Plö... Pöllö ... hän sanoi.
"Ja häntäkään ei ole; jopa on hänellekin ehditty juoruilla", ajatteli ruhtinas huomattuaan, ettei pikku ruhtinatar ollut ruokahuoneessa.
— Missä ruhtinatar on? — kysyi hän. — Onko piiloutunut?...
— Hän ei ole aivan terve, — sanoi neiti Bourienne, iloisesti hymyillen, — hän ei ole jalkeilla. Sehän on luonnollista hänen tilassaan.
Hm! hm! kh! kh! — äänteli ruhtinas ja istuutui pöydän ääreen.
Lautanen ei ollut puhdas hänen mielestään; hän osoitti sillä pientä tahraa ja singautti sen ilmaan. Tihon sieppasi sen näppärästi ja antoi hovimestarille. Pikku ruhtinatar ei ollut sairas, mutta hän pelkäsi niin julmasti ruhtinasta, että päätti pysyä huoneessaan kuultuaan ruhtinaan olevan huonolla tuulella.
— Pelkään lapsen puolesta, — puhui pikku ruhtinatar neiti Bouriennelle. — Jumala tietää, mitä saattaa seurata pelästykseatä.
Elämä Lisijagorissa oli muuten pikku ruhtinattarelle alituista pelkoa ja vastenmielisyyttä. Syynä tähän oli vanha ruhtinas. Pelko oli hänet jo niin kokonaan vallannut, ettei hän sitä enää tuntenutkaan, ja olikin se hänessä sentähden aivan itsetiedotonta. Ei katsellut vanha ruhtinaskaan suopein silmin pikku ruhtinatarta, mutta vihamielisyytensä hän tukahutti halveksumiseen. Totuttuaan Lisijagorin elämään pikku ruhtinatar kiintyi erityisemmin neiti Bourienneen, oleskeli päiväkaudet hänen seurassaan, nukkuikin usein öisin hänen kanssaan ja puheli hänelle usein apestaan ja tuomitsi tätä ankarasti.
— Mehän saamme vieraita, ruhtinas, — sanoi neiti Bourienne, avaten ruusunpunaisilla käsillään valkeata lautasliinaa. — Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Kuragin kuuluu saapuvan poikineen, — sanoi hän kysyvästi.
— Hm ... mokomakin ylhäisyys, piimäsuu ... minä hänet ensin määräsin ministeriöön, — sanoi ruhtinas halveksuen. — Mutta miksi on hänellä poika mukana, sitä en voi käsittää. Ruhtinatar Lisa Karlovna ja ruhtinatar Maria kenties tietävät; minä vain en tiedä, miksi hän tuo poikansa tänne. Ei ainakaan minua varten. (Ja hän katsahti punastuneeseen tyttäreensä.) Oletko sairas? Varmaankin ministerikauhusta, kuten tuonaan Alpatitsh pöllö.
— En, isä rakas.
Neiti Bourienne jatkoi yhä löperrystään, vaikka aluksi olikin tullut kosketelleeksi arkaan kohtaan. Hän puheli kasvihuoneista, hiljan puhjenneen kukan ihanuudesta, niin että ruhtinas jo sopan jälkeen oli aivan talttunut.
Päivällisen jälkeen lähti ruhtinas miniäänsä tervehtimään. Pikku ruhtinatar istui pienen pöydän ääressä ja haasteli sisäkkönsä, Mashan kanssa. Nähtyään appensa hän kalpeni.
Viime aikoina oli hän suuresti muuttunut. Hän oli nyt pikemmin ruma kuin kaunis. Posket olivat painuneet, ylähuuli oli kohoutunut, silmät soukistuneet.
— Painaa niin kummasti, — vastasi pikku ruhtinatar appensa kysymykseen, mitenkä jaksaa.
— Eikö ole jotain tarvis?
— Ei, kiitos, isä kulta.
— No, hyvä, hyvä.
Ruhtinas poistui ja tuli odotushuoneeseen. Täällä seisoi Alpatitsh pää kumarassa.
— Onko tie luotu umpeen?
— On, teidän ylhäisyytenne; antakaa anteeksi, Jumalan nimessä ... se johtui tyhmyydestä...
Ruhtinas keskeytti hänet ja alkoi nauraa luonnottomasti.
— No, hyvä, hyvä.
Hän ojensi kätensä Alpatitshin suudeltavaksi ja meni työhuoneeseensa.
Ruhtinas Vasili saapui illalla. Prospektilla olivat häntä vastassa kuskit ja palvelijat ja huutaen, kirkuen toivat he hänen rekensä ja kuormansa vartavasten umpeenluotua tietä myöten piharakennuksen portaiden eteen.
Ruhtinas Vasilille ja Anatolille oli kummallekin varattu oma huoneustonsa.
Anatol istui paitahihasillaan kädet kylkien tukeina pöydän ääressä, katsoa tuijottaen hajamielisenä kauniilla, suurilla silmillään pöydän kulmaa. Hän piti elämäänsä keskeytymättömänä huvitusten sarjana, jonka säännöllisestä menosta joku, ties minkä tähden, oli ottanut vastatakseen. Niinpä hän nyt tätä matkaansakin ärtyisän vanhuksen ja hänen rikkaan, ruman tyttärensä luo piti tuollaisena välttämättömänä renkaana huvitusten sarjassa. Kaikki voikin onnistua sangen hyvin ja hauskasti: "Miksen naisi häntä, onhan hän sangen rikas? Rikkaus ei koskaan ole haitaksi", ajatteli Anatol.
Hän ajeli partansa ja valeli itsensä hajuvesillä sellaisella täsmällisyydellä ja taituruudella, aivan kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä tärkeimpiä tehtäviä, ja lähti sitten pää takakenossa isänsä suojiin, synnynnäinen hyvänsuovan voitonvarma ilme kasvoilla. Ruhtinas Vasilin ympärillä hääri kaksi kamaripalvelijaa, auttaen herraansa pukeutumaan; itse katseli hän eloisana ympärilleen ja nyökäytti iloisesti päätään huoneeseen saapuneelle pojalleen. Hänen ilmeensä näytti sanovan: "Kas noin, sellainen sinun pitää ollakin."
— Ei, mutta todellakin, isä, onko ruhtinatar kovinkin ruma? — kysyi Anatol, aivan kuin olisi jatkanut heidän välillään matkan kestäessä usein uudistettua keskustelua.
— Olehan nyt. Tyhmyyksiä! Pääasia on, että koetat olla järkevä ja kohtelias vanhan ruhtinaan lähettyvillä.
— Jos hän alkaa sättiä, niin lähden tieheni, — sanoi Anatol. — En voi kärsiä tuollaisia vanhuksia.
— Muista, että tästä kaikki riippuu.
Samaan aikaan puheltiin palvelustyttöjen huoneessa ruhtinas Vasilin ja Anatolin saapumisesta, vieläpä oli siellä jo tarkka selko heidän molempain näöstäkin. Ruhtinatar Maria istui yksinään huoneessaan, koettaen turhaan tukahuttaa sisäistä rauhattomuuttaan.
"Miksi ovat he kirjoittaneet; miksi on Lisa puhunut minulle tästä? Sehän on mahdotonta!" puheli hän itsekseen, katsahtaen vähäväliä kuvastimeen. "Miten saatan mennä vierashuoneeseen? Jospa hän minua miellyttääkin, niin en sittenkään saata olla hänen seurassaan luonnollinen." Kun hän vain ajattelikin isänsä katsetta, niin joutui hän kauhun valtaan. Neiti Bouriennelle ja pikku ruhtinattarelle oli Masha sisäkkö jo kertoellut yhtä ja toista vieraista. Hän kertoi, miten punaposkinen, mustakulmainen ministerin poika oli ylen kaunis, miten hänen isänsä vaivoin oli kompuroinut ylös portaita, mutta poika oli muutamalla loikkauksella juossut isän jälissä komeana kuin kotka. Näine tietoineen lähtivät neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar Marian huoneeseen, ja jo käytävästä kuuli Maria heidän elokkaan kiihtyneet äänensä.
— He ovat saapuneet, Maria, tiedättekö? — sanoi pikku ruhtinatar, vaappuen pulleine vatsoineen ja istuutuen raskaasti nojatuoliin.
Pikku ruhtinattarella ei enää ollut yllä aamullinen röijynsä, vaan oli nyt pukenut ylleen erään paraimmista puvuistaan; hänen tukkansa oli huolellisesti suorittu, ja kasvonsa olivat elokkaat. Mutta tämä elokkuus ei voinut peittää kuihtuneita, elottomia piirteitä. Tässä puvussaan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt Pietarin seurapiireissä, hän näytti entistään rumemmalta, ja nyt vasta oikein huomasi, miten suuresti hän oli muuttunut. Neiti Bouriennenkin puvussa oli huomattavissa jonkinlaisia parannuksia, niin että hänen kauniit, tuoreet kasvonsa olivat entistään viehättävämmät.
— Voi, te olette vielä arkipuvussanne, — huudahti neiti Bourienne. — Pian tullaan ilmoittamaan, että vieraat odottavat vierashuoneessa; täytyy lähteä tervehtimään; parantelisitte edes hieman pukuanne!
Pikku ruhtinatar nousi nojatuolista, soitti sisäkköä ja alkoi iloisena aprikoita, minkälaisen puvun keksisi Marialle. Ruhtinatar Maria tunsi sisäisen kunniantuntonsa kärsivän siitä, että luvatun sulhasen tulo oli saanut hänet rauhattomaksi, ja vielä enemmän loukkasi häntä se seikka, että hänen molemmat ystävättärensä pitivät tämän seikan aivan luonnollisena. Jos hän sanoisi heille miten häpeää itsensä ja heidän puolesta, niin ilmaisisi hän heille rauhattomuutensa; jos hän taas kieltäytyisi pukeutumasta, niin antaisi se aihetta alituiseen pilantekoon ja härnäilyyn. Hän tuskastui, hänen ihanat silmänsä samenivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi punasia täpliä. Ja tuo hänelle niin ominainen uhrin ilme kasvoilla antausi hän pikku ruhtinattaren ja neiti Bouriennen huomaan. Nämä molemmat naiset olivat aivan vilpittömästi päättäneet tehdä Mariasta kauniin. Ruhtinatar oli niin ruma, ettei ystävättären pälkähtänyt edes päähän pelätä kilpailijaa; siksipä he aivan vilpittömästi ryhtyivätkin häntä pukemaan, lapsellisen varmoina siitä, kuten kaikki naiset, että puku saattaa tehdä kasvot kauniiksi.
— Ei, todellakaan, rakas ystäväni, tämä puku ei sovi, — puheli pikku ruhtinatar, katsellen kaukaa kälyään: — käske tuomaan, onhan sinulla tummanpunanen. Todellakin! Tästä saattaa rippua elämän kohtalo. Mutta tämä on liian vaalea, ei sovi, ei, ei sovi!
Ei ollut puvun vika, vika oli ruhtinattaren kasvoissa, mutta sitä eivät huomanneet neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar; heistä vain yhä tuntui, kuin tulisi kaikki hyväksi, jos sitoisi vaaleansinisen nauhan hiuksiin ja vyöttäisi kaneelinruskean puvun vaalean sinisellä uumanauhalla y.m.s. He olivat unohtaneet, että pelästyneet kasvot ja vartalo pysyivät yhä samoina, ja siksipä jäivätkin ruhtinattaren kasvot yhä surkean ja ruman näköisiksi, vaikka he kuinkakin vaihtelivat kehyksiä ja koristeita. Oli jo pari kolme kertaa muutettu pukua, ja ruhtinatar Maria suostui yhä nöyränä uusiin muutoksiin. Hänen hiuksensa olivat suoritut päälaelle (tämä teki hänen kasvonsa aivan oudon näköisiksi ja rumaa rumemmiksi), hänellä oli yllään komea tummanpunanen atlaspuku ja vyötäisillä vaaleansininen vyötin. Pikku ruhtinatar kulki pari kertaa hänen ympärinsä, korjaili väliin pienellä kätösellään poimuja, vetäsi väliin vyöttimestä ja tarkasteli häntä pää kallellaan milloin toiselta, milloin toiselta puolelta.
— Ei, tämä ei sovi, — sanoi hän päättävästi, lyöden kätensä yhteen. — Ei, Maria, tämä puku ei lainkaan sovi teille. Pidän paljon enemmän teidän harmaasta arkipuvustanne. Ei, olkaa kiltti ja tehkää tämä minun tähteni. Katja, — sanoi hän sisäkölle, — tuo ruhtinattaren harmaa puku, ja te neiti Bourienne saatte katsella, miten kaikki järjestän, — sanoi hän hymyhuulin, ja taiteilijan ilo loisti hänen silmistään.
Mutta vaikka Katja jo oli tuonut vaaditun puvun, istui Maria yhä vain liikkumattomana kuvastimen edessä ja katseli kuvaansa. Hän huomasi silmissään kyyneliä, hänen suupielensä värähtelivät, ja itku oli jo kurkussa.
— Älkäähän, rakas ruhtinatar, — sanoi neiti Bourienne, — ponnistakaa vielä hetkinen.
Pikku ruhtinatar otti puvun sisäköltä ja tuli Marian luo.
— Ei, nyt puemme yksinkertaisesti, sievästi, — hän puhui.
Pikku ruhtinattaren, neiti Bouriennen ja nauravan Katjan äänet sulautuivat iloiseksi, lintujen viserrystä muistuttavaksi liritykseksi.
— Ei, jättäkää minut rauhaan, — sanoi ruhtinatar Maria.
Ja hänen äänessään oli sellainen vakavuus ja kärsimyksen sävy, että lintujen vikinä heti taukosi. Kaikki katsahtivat he ruhtinattaren suuriin, ihaniin silmiin, jotka viisaan avonaisina ja rukoilevina tähysivät heihin, ja he käsittivät, että olisi hyödytöntä, vieläpä julmaakin häntä enää kiusata.
— Mutta tukka täytyy ainakin hieman parantaa, — sanoi pikku ruhtinatar. — Sanoinhan teille, — jatkoi hän nuhtelevasti kääntyen neiti Bourienneen, — Marialla ovat sellaiset kasvot, joihin ei tällainen tukkalaite lainkaan sovi. Ei lainkaan, ei lainkaan. Korjatkaa, tehkää hyvin.
— Jättäkää minut, jättäkää minut, en tällaisista välitä, — vastasi Maria, vaivoin pidätellen kyyneliään.
Neiti Bouriennen ja pikku ruhtinattaren täytyi sydämissään tunnustaa, että ruhtinatar Maria tässä asussa oli sangen ruma, rumempi kuin milloinkaan ennen; mutta sille ei enää mitään taitanut. Kun hän heihin katseli, oli hänen silmissään tuo miettivän surullinen ilme, jonka merkityksen he hyvin tunsivat. Ei tämä ilme heissä pelkoa herättänyt (sitä Maria ei kenessäkään saattanut herättää). Mutta he tiesivät, että kun kerran tuo ilme näyttäytyy Marian kasvoilla, niin on hän vaitelias ja järkkymätön päätöksissään.
— Korjaattehan tukkanne, eikö totta? — sanoi pikku ruhtinatar. Mutta kun Maria ei mitään vastannut, lähti hän huoneesta.
Ruhtinatar Maria jäi yksin huoneeseen. Hän ei täyttänyt kälynsä toivomusta, ei korjannut tukkalaitettaan, eipä edes vilaissutkaan kuvastimeen. Voimattomana laski hän kätensä sivuilleen, painoi silmänsä maahan ja istui hiljaa mietteissään. Hänen sielunsa silmät näkivät puolison, miehen, voimakkaan, mahtavan ja vastustamattoman viehättävän olennon, joka vie hänet omaan, aivan uuteen, onnelliseen maailmaansa. Omilla rinnoillaan näki hän lapsen, oman lapsen, sellaisen kun hän eilen oli nähnyt imettäjänsä tyttärellä. Mies seisoo ja katselee hellästi häneen ja lapseen. "Ei, se on mahdotonta: olen liian ruma", hän ajatteli.
— Teetä juomaan, olkaa hyvä. Ruhtinas tulee aivan heti, — kuului sisäkön ääni oven takaa.
Maria havahtui ja hän kauhistui ajatuksiaan. Hän nousi nojatuolista, muttei lähtenyt heti vierashuoneeseen, vaan pistäysi jumalankuvakammioon, katsoa tuijotti lampun valaisemiin, mustuneisiin Vapahtajankuvan kasvoihin ja seisoi näin kädet ristissä muutaman minutin. Hänen sielunsa täytti kalvava epäilys. Voiko hän riemastua rakkaudesta, maailmallisesta rakkaudesta mieheen? Ajatellessaan avioliittoa hän haaveili perheonnesta, lapsista, mutta voimakkaimpana, valtaavimpana salaisena haaveena oli sentään maailmallinen rakkaus. Sitä voimakkaampana ilmeni tämä tunne mitä enemmän hän koetti sitä salata itseltään ja muilta. "Jumalani", puheli hän itsekseen, "miten saatan tukahuttaa nämä pahanhengen ajatukset? Miten saatan ainaiseksi irtautua pahoista ajatuksista, voidakseni rauhallisena täyttää Sinun tahtoasi?" Ja tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, kun Jumala jo vastasi hänelle hänen omassa sydämessään. "Älä toivo mitään itseäsi varten; älä etsi, älä intoile, älä kadehdi. Ihmisten tulevaisuuus ja oma kohtalosi olkoot sinulle tuntemattomat, mutta elä niin, että olet valmis kaikkeen. Jos Jumala hyväksi näkee koetella sinua avioliiton velvollisuuksilla, niin ole valmis täyttämään Hänen tahtonsa." Rauhoittuneena tästä vastauksesta (tosin hän sentään vieläkin toivoi, että hänen kielletyt maalliset haaveensa toteutuisivat) ruhtinatar Maria huoahti syvään, risti silmänsä ja lähti vierashuoneeseen. Hän ei ajatellut pukuaan ei tukkalaitettaan, ei sitä, miten astuisi vierashuoneeseen tai mitä puhuisi. Mitä arvoa onkaan kaikella tällä Jumalan säätämysten rinnalla, sillä hänen tahtomattaan ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä.