II.
Marraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle neljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että samalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä Anatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin majoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi uusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren naimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet kotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli ollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin rakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.
"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi", päätteli ruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti, muistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli hänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta ollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. "Nuoruus ... kevytmielisyys ... niin, vähät siitä", hän ajatteli, mielihyvin tuntien oman hyvyytensä: "mutta asiasta on tehtävä tosi." Ylihuomenna on Helenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin ymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni. Niin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!
Anna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman yön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja lähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa tekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän puolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa ja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä enemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella häntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä, että se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa kohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei ruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon tuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi olla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien toiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli kotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti hajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja sanoi "huomiseen saakka" tai "päivällisiin saakka, muuten en sinua tapaa", tai "sinun tähtesi jään" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas Vasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut hänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä tyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa ja samaa: "Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä itselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai nytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton tyttö!" puheli hän toisinaan itsekseen. "Koskaan hän ei erehdy, koskaan hän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina koruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole hämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!" Usein joutui Pierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen hänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta silti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena taas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä ilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä. Ja Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja mietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.
Helena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen hymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle kuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka niin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien odottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon tunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy sen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet, kun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista kuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle vaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut itselleen: "Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö minulla sitä sitten ole?"
Hän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei hänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään olevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin, jotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin puhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo himon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan illanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon rikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.
Helenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle muutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten ruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että tänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat pöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas, komea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin puolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat — vanha kenraali puolisoineen ja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja arvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja Helena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli pöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen vieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän sanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt huomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat kirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet, olkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat häärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien kilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa vakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle vapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle; toisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän keskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita. Hän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston istunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei Kusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin armeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt, Sergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa kaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden ilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus häntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla sellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita tämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla: Sergei Kusmitsh! Kaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e.
— Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin "Sergei Kusmitsh?" — kysyi eräs nainen.
— Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, — vastasi ruhtinas Vasili, nauraen. — "Sergei Kusmitsh ... kaikkialta. Kaikkialta Sergei Kusmitsh..." Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle. Usean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausui Sergei ... nyyhkytystä ... Ku-smi-tsh ... kyyneliä ... ja kaikkialta häipyi aina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas "Sergei Kusmitsh kaikkialta", ja kyyneliä ... niin että vihdoin täytyi pyytää toinen lukemaan.
— Kusmitsh ... kaikkialta ... ja kyyneliä... — toisti joku nauraen.
— Älkää olko ilkeä, — lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten sormellaan, — c'est un si brave et exellent homme notre bon Vjasmitinof...[84]
Kaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla näyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin syystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän alapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään tekemistä Sergei Kusmitshin kanssa — hymyyn oli syynä se, että he häpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja laskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta, hyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä katsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä ja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin heittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että nauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko huomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin — Pierreen ja Helenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja tarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti hänen kasvojensa ilme sanovan: "Niin, niin, kaikki käy mainiosti; tänään kaikki ratkaistaan." Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella "meidän hyvän Vjasmitinovin" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi pysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen tulevalle apelle tyttären onnen johdosta.
Vanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä vieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja tuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: "niin, niin, nyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä; nyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia." — "Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan huvittaisivat", — ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien onnellisia kasvoja: "tuo se on onnea!"
Näiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka yhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen, nuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa. Ja tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän teeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä, uutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia kyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet, palvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja unohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa ja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin kynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten lepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä sekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin johonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään selvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta, välähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia todellisuudesta. "Kaikki on siis päätetty!" hän ajatteli. "Ja miten tämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, että tämän välttämäti täytyy tapahtua — ei yksin Helenan tähden, ei minun tähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki he tätä niin odottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en mitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä; mutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!" ajatteli Pierre, katsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen silmiään.
Yhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän yksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen suosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen Paris, joka on vallannut Helenan. "Mutta, varmaankin tämä on tavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla", lohdutteli hän itseään. "Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on alkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä mitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen? sitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen käsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä alkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?" Ja nyt istuu hän Helenan vieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä, hänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui hänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan hän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion hurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee onnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen, joka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin aatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.
— Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, — kysyy kolmannen kerran ruhtinas Vasili. — Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.
Ruhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki hymyilevät hänelle ja Helenalle. "No, entäs sitten, jos kaikki tiedätte", ajattelee Pierre. "Niin, tottahan se on", ja hän alkoi itsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.
— Koska sitten sait? Olmützistäkö? — tiedustelee ruhtinas Vasili, jonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.
"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?" ajattelee Pierre.
— Niin, Olmützistä, — vastaa hän, huoahtaen.
Illallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin vieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät sanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen luokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä tehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä saattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan vierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat turhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti puolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. "Senkin vanha varis", ajatteli kenraali. "Toista on Helena Vasiljevna, hän on vielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar."
— Arvattavasti saan teitä jo onnitella, — kuiskasi Anna Pavlovna ruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. — Jollei päätäni kivistäisi, jäisin pitemmälle.
Ruhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.
Sillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena kahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän puolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei ollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä välttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä askelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan vieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. "Tämä onni ei ole sinua varten", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. "Tämä onni on niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on."
Mutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko tämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin, yksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on ollut.
Vieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia. He istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti astuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo myöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan kuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin ihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian muuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti hänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.
— No, Helena, miten sinä? — kääntyi hän sitten heti tyttärensä puoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla muutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita lapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut luontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.
Ja sitten hän taas kääntyi Pierreen.
— Sergei Kusmitsh, kaikkialta, — hän lausui, avaten liivinsä ylintä nappia.
Pierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen, ettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin sydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen sydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.
Pierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän vanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti Helenaan — hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen katseensa sanoisi: "onko kumma, itse olette siihen syypää".
"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi", ajatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä tämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein ollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.
Kun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar paraillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.
— Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani...
— Avioliitot solmitaan taivaassa, — vastasi vanha naishenkilö.
Ruhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi huoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti hänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.
— Aline, — sanoi hän puolisolleen, — allez voir ce qu'ils font.[85]
Ruhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi vierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan ja keskustelivat.
— Yhä ennallaan, — sanoi ruhtinatar miehelleen.
Ruhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen poskensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen, ilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä takakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain, iloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin tavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi seisaalleen.
— Jumalan kiitos! — hän sanoi. — Vaimoni on minulle kaikki kertonut! (Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.) Rakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä värisi.) Pidin sinun isästäsi ... tyttärestäni saat kelpo vaimon... Jumala teitä siunatkoon!
Hän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta löyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.
— Ruhtinatar, tulehan tänne! — hän huusi.
Ruhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili silmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan Helenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.
"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä", ajatteli Pierre; "siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai. Hyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota ainaista kalvavaa epäilystä." Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa kättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.
— Helena! — huusi hän ääneen, mutta pitemmälle hän ei päässyt.
"Mitähän erityistä sanotaan tällaisissa tapauksissa", hän ajatteli; mutta hän ei mitenkään saattanut muistaa, mitä tällaisissa tapauksissa sanotaan. Hän katsahti Helenaa silmiin. Helena siirsihe likemmäs. Puna nousi hänen poskilleen.
— Ah, ottakaahan pois nuo ... miten niitä... — ja Helena viittasi silmälaseihin.
Pierre irroitti lasit nenältään. Kummilta näyttävät yleensä lasia käyttäväin ihmisten silmät, kun niiltä lasit ovat poistetut, mutta tämän lisäksi tähysivät Pierren silmät vielä pelästyneen kysyvinä. Pierre aikoi kumartua suutelemaan Helenan kättä, mutta tämä riuhtasihe nopein, raivokkain liikkein hänen kaulaansa ja pusersi huulensa hänen huulilleen. Pierreä ihmetytti hänen kasvojensa muuttunut, epämiellyttävän harhaileva ilme.
"Nyt on jo myöhäistä, kaikki on päätetty; ja minä rakastankin häntä", ajatteli Pierre.
— Je vous aime,[86] — sanoi Pierre, muistaen nyt vasta, mitä tällaisissa tilaisuuksissa on sanottava; mutta nämä sanat kajahtivat niin ontoilta, että häntä itseäänkin hävetti.
Puolentoista kuukauden kuluttua oli Pierre aviomies ja hän asettui asumaan, kuten ihmiset sanoivat, ihanan puolison ja miljoonain omistajana suureen uudestaan sisustettuun kreivi Besuhovien taloon.