I.
Ruhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä suunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa, saavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman mies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt tottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina olosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut niistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko hänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli hänellä aina — ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista toiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat, ja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen esimerkiksi näin: "Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä tai tuo etu". Eikä hän näinkään ajatellut: "Nyt on Pierre rikas, minun on houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni nuo tarvitsemani 40,000 ruplaa". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti kuiskasi vaisto hänelle: "tuosta miehestä saattaa olla hyötyä", ja ruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta, noin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi tuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.
Moskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet hoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen arvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja ehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin hajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki kaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili olisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän mitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen yksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin veti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen, ja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan, milloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.
Pierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka vielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin ihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa saattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden sisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä ylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla maatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät halunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat närkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata. Kaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat, kaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle; kaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä ominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: "teidän tavattomasta hyvänsuopeudestanne", tai "teidän jalolla sydämmellänne", tai "olette itse niin puhdas, kreivi..." tai "jos hän olisi niin viisas kuin te", y.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja tavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän sydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä nekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan osoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja rakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä ja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin vihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen huoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar, että he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne voivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun jälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa ja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen ruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä ja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen ruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä kohtaan sangen ystävälliseksi.
— Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon vainajan tähden, — puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia Pierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.
Ruhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen ruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän pistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun. Pierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään rakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi, erittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja epäröivillä katseillaan.
Pierrestä tuntui aivan luonnolliselta, että kaikki häntä rakastivat. Luonnottomalta tuntui ajatellakin, että joku saattaisi olla häntä rakastamatta, ja ettei hän saattaisi luottaa häntä ympäröiväin ihmisten vilpittömyyteen. Eikä hänellä muuten ollut aikaakaan kysellä itseltään, ketä piti vilpittömänä, ketä vilpillisenä. Aina oli hänellä kiire, hän oli alati suloisen, iloisen juopumuksen huumaamana. Hän tunsi olevansa jonkinlaisen tärkeän yleisen toiminnan keskuksena; hän tunsi, että häneltä alati jotain odotetaan; jollei hän sitä tee, niin suututtaa hän monet ja riistää heiltä sen, mitä he ovat odottaneet, mutta jos hän tekee sen ja sen, niin on kaikki hyvin, — ja hän teki, mitä häneltä vaadittiin, mutta "se jokin hyvä" jäi yhä tekemättä.
Ensi aikoina joutuivat hänen asiansa ja hän itsekin täydellisesti ruhtinas Vasilin käsiin. Heti kreivi Besuhovin kuoleman jälkeen tarttui ruhtinas Vasili ohjaksiin. Tosin oli hän aina sen näköinen kuin huolet häntä painaisivat, väsynyt, kiusautunut, mutta säälistä hän ei sentään muka voi jättää kohtalon oikuille ja konnien kynsiin tätä avutonta nuorukaista, ystävänsä poikaa, après tout, ja suunnattoman omaisuuden perijää. Niinä muutamina päivinä, mitkä hän kreivin kuoleman jälkeen vietti Moskovassa, kutsutti hän tuon tuostakin Pierren luokseen, kävi itse hänen luonaan ja määräili, mitä tämän oli tehtävä. Näitä määräyksiä ja neuvoja antaessaan puhui hän niin väsyneellä ja vakuuttavalla äänellä aivan kuin alati olisi muistuttanut: "Tiedäthän, miten rasittunut olen omista töistäni; mutta olisihan sydämetöntä jättää sinut tällä erällä; ja tietenkin käsität, että ainoastaan minun neuvojani noudattamalla toimit järkevästi."
— No, ystäväni, huomenna vihdoinkin lähdemme, — sanoi hän kerran Pierrelle, ummistaen silmänsä ja hypistellen Pierren kyynärvartta. Hän puhui sellaisella äänellä kuin olisi asia jo aikoja sitten ollut heidän kesken sovittu ja aivan kuin asiaa muuten ei olisi voinutkaan sopia. — Huomenna lähdemme, minun vaunuissani on tila sinullekin. Olen sangen iloinen. Täällä olemme jo järjestäneet kaikki tärkeät asiat. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt matkustaa. Kas tämän olen saanut kanslerilta. Kirjoitin sinusta hänelle, ja nyt kuulut diplomaattikuntaan ja olet nimitetty kamarijunkkariksi. Nyt on valtiomiehen ura sinulle avoinna.
Vaikka ruhtinas Vasili oli koettanutkin puhua mahdollisimman raukeasti ja vakuuttavasti, niin sittenkin alkoi Pierre, joka jo kauvan oli ajatellut tätä asiaa, inttää vastaan. Mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet sellaisella syvällä, kähisevällä rintaäänellä, että oli aivan mahdotonta keskeyttää hänen puhettaan. Tällä äänellä puhui hän ainoastaan silloin kun hänen oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen jonkun vakuutetuksi sanojensa kantavuudesta.
— Mutta, rakkaani, olenhan tehnyt tämän itseni tähden, omantuntoni rauhoittamiseksi, eikä minua siis kannata kiittää. Ei kukaan koskaan ole valittanut, että häntä liian paljon on rakastettu; ja sitä paitsi, olethan vapaa, jätä toimi vaikka huomenna. Itse näet Pietarissa. Kauvan sitten olisi sinun jo pitänyt jättää nämä kauheat muistot. (Ruhtinas Vasili huoahti.) Niin, niin, rakkaani. Minun kamaripalvelijani matkustakoon sinun vaunuissasi. Mutta olinhan aivan unohtaa, — lisäsi vielä ruhtinas Vasili, — tiedäthän, rakkaani, että meillä vainajan kanssa oli asioita, niinpä olen saanut rjäsaanilaisesta, enkä niitä nyt maksa: ethän niitä tarvitse. Kyllähän sitten sovimme.
"Rjäsaanilaisella" tarkoitti ruhtinas Vasili muutamia tuhansia ruplia kokoomiaan veroja, jotka hän oli jättänyt tilittämättä.
Pietarissa kuten Moskovassakin joutui Pierre taas helläsydämisten, rakastavain ihmisten ilmapiiriin. Hän ei voinut kieltäytyä ruhtinas Vasilin toimittamasta virasta, tai oikeastaan arvonimestä (sillä hän ei mitään toimittanut). Tuttavuuksia, kutsuja ja yleisiä hommia oli hänellä niin viljalta, että hän tunsi täällä olevansa entistään töperömpi ja saamattomampi. Hän tunsi yhä odottavansa jonkinlaista onnentilaa, mutta yhä jäi se tulematta.
Hänen entisistä ystävistään oli enää vain muutamia Pietarissa. Kaartti oli lähtenyt sotaan, Dolohof oli alennettu sotilaaksi, Anatol palveli maaseudulla armeijassa, ruhtinas Andrei oli ulkomailla; ja siksipä Pierre ei enää voinutkaan viettää öitään kuten ennen, eikä silloin tällöin avata sydäntään kunnioittamalleen iäkkäämmälle ystävälleen. Hän kulutti aikansa päivällisissä, tanssiaisissa, ja etenkin ruhtinas Vasilin luona — lihavan kreivittären ja ihanan Helenan seurassa.
Anna Pavlovna Scherer, samoin kuin muutkin tuttavat, ilmaisi että yleinen mielipide Pierren suhteen oli täydellisesti muuttunut.
Ennen oli Pierre Anna Pavlovnan lähettyvillä aina tuntenut puhuvansa sopimattomasti, tahdittomasti; hän oli tuntenut, että hänen puheensa, kun hän niitä sommitteli mielessään, tuntuivat viisailta, mutta heti kun hän alkoi niitä ilmaista, tuntuivat ne tyhmiltä, kun sitävastoin Hippolytin tyhmimmätkin jutut aina tuntuivat viisailta ja rakastettavilta. Nyt taas pidettiin kaikkia hänen puheitaan verrattomina. Vaikkei Anna Pavlovna sitä aina sanonutkaan, niin huomasi Pierre selvästi, että hänen teki mieli sanoa, ja että hän ainoastaan Pierren kainoutta kunnioittaakseen pidättyi sitä tekemästä.
Syystalvella 1805 sai Pierre Anna Pavlovnalta tavallisen ruusunpunasen kutsukirjeen, johon paitsi kutsua oli lisätty seuraavat sanat: "Vous trouverez, chez moi la belle Hélène, qu'on ne se lasse jamais de voir".[82]
Lukiessaan tätä kohtaa Pierre ensi kerran tunsi, että hänen ja Helenan välille oli muodostumassa jonkinlainen suhde, jonka sivullisetkin ovat huomanneet; ja samalla kertaa tämä ajatus häntä sekä peloitti että miellytti. Peloitti sentähden, että hän tunsi aivan kuin hänen harteilleen sälytettäisiin taakka, jota hän ei kykene kantamaan, miellytti taas sentähden, että olihan tämä olettaminen tavallaan hauskakin.
Anna Pavlovnan illanvietto oli samallainen kuin ensimmäinenkin — uutuutena ei hän sentään nyt tarjonnut vierailleen Mortemartea kuten kesäisessä illanvietossa. Herkkupalana oli nyt Berlinistä saapunut valtiomies, joka kertoili tuoreita uutisia keisari Aleksanterin oleskelusta Potsdamissa, missä kaksi keisari ystävystä oli vannonut ikuisen valan puollustaakseen oikeuden asiaa ihmiskunnan vihollista vastaan. Kun Pierre astui Anna Pavlovnan vierashuoneeseen, ilmestyi jälkimäisen kasvoille surunsekainen ilme, joka nähtävästi aiheutui Pierreä hiljan kohdanneista tappioista, kreivi Besuhovin kuolemasta. (Kaikki pitivät välttämättömänä velvollisuutenaan vakuutella Pierrelle, että isän kuolema muka on hänelle kova isku, isän, jonka hän tuskin tunsi.) Tämä Anna Pavlovnan suru oli aivan samallaista kuin se keisarillinen suru, joka ilmeni hänen kasvoilleen, kun mainittiin hänen korkean suojelijattarensa, Maria Fjeodorovnan nimi. Tämä kutkutti kuitenkin Pierren itserakkautta. Tavallisella taidollaan osasi Anna Pavlovna muodostella piirejä vierashuoneessaan. Suuri piiri, jossa istuivat ruhtinas Vasili ja kenraalit, herkutteli valtiomiehellä. Toinen piiri istui teepöydän ääreen. Pierre aikoi yhtyä suureen piiriin, mutta Anna Pavlovna, joka oli kiihtyneessä mielentilassa kuten sotapäällikkö taistelutanterella, missä mieleen johtuu tuhansia uusia mietteitä, joita tuskin kerkiää toteuttamaan, nykäsi häntä hihasta.
— Odottakaahan, teitä varten on minulla täksi illaksi jotain erikoista. (Hän katsahti Helenaan ja hymyili hänelle.) Armas Helenani, olkaa armelias täti raukalleni, joka teitä jumaloi. Istahtakaa hänen seurassaan hetkinen. Ja jottei teille kävisi aivan ikäväksi, niin tarjoan teille seuraksi rakastettavan kreivin, joka varmaankaan ei kieltäydy teitä seuraamasta.
Kaunotar lähti tädin luo, mutta Anna Pavlovna pidätti vielä hetkeksi Pierren vierellään, ja selvästi huomasi hänen ilmeestään, että hän vielä tahtoi ryhtyä viimeiseen, välttämättömään valmistukseen.
— Hän on hurmaava, eikö totta? — hän sanoi Pierrelle, osoittaen poistuvaa majesteetillista kaunotarta. — Ja entäs ryhti. Näin nuori neitonen, ja sellainen käytöstavan hienous, sellainen mestarillinen käyttäytymistaito! Tämä on alkusin sydämestä! Onnellinen, ken hänet saa omakseen! Suuren maailman tapoihin tottumattominkin mies on hänen puolisonaan valloittava itselleen loistavan aseman. Eikö totta? Tahdoin vain tietää teidän mielipiteenne, — ja Anna Pavlovna päästi Pierren menemään.
Pierre vakuutti vilpittömästi olevansa samaa mieltä Helenan käyttäytymistaidosta. Kun hän joskus ajatteli Helenaa, niin aina hän ajatteli hänen kauneuttaan ja tavattoman rauhallista, vaiteliaan arvokasta käyttäytymistaitoaan.
Täti otti soppeensa molemmat nuoret, mutta Helenan jumaloimisesta ei näkynyt erityisempiä merkkejä hänen kasvoillaan, selvemmin huomasi, että täti pelkäsi Anna Pavlovnaa. Hän vilkuili sisarentyttäreensä aivan kuin kysyen, mitä hänen on tehtävä näille ihmisille. Poistuessaan tädin sopesta Anna Pavlovna taas nykäsi Pierreä hihasta ja lausui:
— Toivon, ettette toisten sano minun luonani ikävissä istuttavan, — ja samalla hän katsahti Helenaan.
Helena hymyili, ja hänen hymynsä näytti sanovan, ettei hän edes saata olettaa mahdolliseksi, että joku voisi nähdä hänet hurmaantumatta. Täti yskähti, nieli syljen ja sanoi ranskaksi, että hän on iloinen nähdessään Helenan; sitte hän kääntyi Pierreen ja lausui hänelle saman kohteliaisuuden samoin elein. Kesken ikävää, jäykkää keskustelua Helena katsahti Pierreen ja hymyili tuota kirkasta, kaunista hymyään, jota häneltä riitti kaikille. Pierre oli jo niin tottunut tuohon tyhjään sieluttomaan hymyilyyn, ettei hän sitä enää huomannutkaan. Täti puhui paraillaan Pierren isä vainajan, kreivi Besuhovin, nuuskarasiakokoelmasta ja näytti nuorille omaa rasiaansa. Ruhtinatar Helena pyysi katsoa lähemmältä rasian kanteen maalattua tädin mies vainajan muotokuvaa.
— Se on varmaankin Vinecin työtä, — sanoi Pierre, kumartuen pöydän yli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona käyvää keskustelua.
Hän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin rasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin, tehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen ajan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja -selkäseen tanssiaispukuun. Hänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta nyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi hän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin lähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua painaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja hajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt marmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden, hän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet ainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin voinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran paljastuneeseen harhaluuloon.
"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?" näytti Helena sanovan. "Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja voin olla jokaisen oma, teidänkin", näytti hänen katseensa sanovan. Ja samassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen omansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.
Tällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan Helenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei hän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin olisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.
Pierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan uudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena oli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo mahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei ihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä puuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä niin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä heidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta tahdostaan riippuvia.
Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes très hien,[83] — kuului Anna Pavlovnan ääni.
Ja Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän kenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki muutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.
Jonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville, sanoi Anna Pavlovna hänelle.
— Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.
Totta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli välttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että hänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen kuntoon.
— Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen ystävä on kallisarvoinen, — jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas Vasilille: — minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori. Tarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.
Hän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja odottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. "Jos menette naimisiin, silloin ovat asiat toisin." Ja hän yhdisti Pierren ja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena tuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.
Kotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän ajatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten tapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että nainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä oli sanonut: "niin, onhan hän kaunis", kun hänelle puhuttiin Helenan ihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla hänen omansa.
"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä", Pierre ajatteli. "Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää, jotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on ollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut. Siitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa. Hippolyt on hänen veljensä... Ruhtinas Vasili — hänen isänsä... Se ei ennusta hyvää", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli (mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja toinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi ajattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa mielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena voisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja miten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin olla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut hänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan harmaa puku verhosi. "Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut mieleen?" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä tuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta, häpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden henkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä. Hän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui hänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin ja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä kaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut itseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän ei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli, pujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa hurmassaan.