XXI.
Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä, ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon, saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen, antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet, niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla. Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.
— Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, — puhui hän arasti. — Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!
Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi epävarmalla, surkealla äänellä.
— Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.
— Tehkää, tehkää, — sanoi Tushin. — Levitähän sinellisi, setä, — jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. — Mutta missä on haavoittunut upseeri?
— Hänet nostimme maahan, kuoli — vastasi joku.
— Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi, Antonof.
Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen kätensä ja ratsuhousunsa.
— Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? — kysyi Tushin.
— En, olen saanut ruhjevamman.
— Entä veri telan sivulaiteella? — kysyi Tushin.
— Se on vuotanut kuolleesta upseerista, — vastasi eräs tykkimies, pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä siivottomuutta.
Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja. Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.
— Pääsitkö ehjänä, Petrof? — kysyi eräs.
— Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa, — puhui toinen.
— On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä; onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?
Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä jalkaväen astunnan töminää.
Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö? Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi paikalleen, keskelle porosta tietä.
Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen. Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä auttaa, muttei voinut.
Joka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain astuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden läiskinä, palavain nuotioiden räiske — kaikki tämä suli yhtenäiseksi väräjäväksi humuksi.
Nyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt tuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja värähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä tapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion ääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi sivulle päänsä.
— Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? — hän sanoi, katsahtaen kysyvästi Tushiniin. — Olen eksynyt komppaniastani, teidän jalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!
Samassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli siteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä, jotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi nuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja käsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan tapaista.
— Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, — huusi toinen käheällä äänellä.
Sitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty verinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.
— Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? — hän kysyi.
Tushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen sotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.
— Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja kunnia tulesta, korkoineen maksamme, — hän puhui, lennättäen jonnekin pimeyteen tulista kekälettä.
Sitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä. Eräs heistä kompastui.
— Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, — hän murisi.
— Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? — puhui toinen.
— Älkää suotta!
Ja he katosivat pimeyteen taakkoineen.
— Koskeeko? — kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.
— Koskee.
— Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä majassa, — sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.
— Heti paikalla, kyyhkyläiseni.
Tushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja lähti nuotiolta.
Lähellä tykkimiesten nuotiota, vartavasten varatussa tuvassa istui puolisilla Bagration, keskustellen muutamain osastopäällikköjen kanssa. Siellä oli kyynysilmäinen vanhus, joka ahnaana nakerteli lampaan luuta, kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut kenraali, jonka posket punottivat viinasta ja vahvasta ateriasta, Scherkof sinettisormuksineen, tarkastellen levottomana kaikkia, ja ruhtinas Andrei, kalpeana, huulet yhteen puristuneina, ja silmät loistaen kuumetautisen tavoin. Tuvan nurkassa oli nojallaan ranskalaisilta anastettu lippu. Sotatuomari hypisteli kainona lipun kangasta ja kallisteli epäröivänä päätään, kenties sentähden, että häntä lipun näkeminen todellakin viehätti, mutta kenties senkintähden, että hänen nälkäisenä oli vaikea katsella katettua pöytää, johon hänelle ei oltu varattu paikkaa. Viereisessä tuvassa oli rakuunain vangiksi ottama ranskalainen eversti. Hänen ympärillään tungeskeli uteliaita venäläisiä upseereja. Ruhtinas Bagration kiitteli eri osastojen päälliköitä ja kyseli upseereilta taistelun yksityisseikkoja ja tappioiden suuruutta. Kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut rykmentinpäällikkö ilmoitti ruhtinaalle, että hän heti taistelun alkaessa poistui metsästä, kokosi halonhakkaajat, johti heidät suojaan, hyökkäsi sitten kahdella pataljoonalla pistintaisteluun ja karkoitti ranskalaiset.
— Kun huomasin, teidän ylhäisyytenne, että ensimäinen pataljoona oli epäjärjestyksessä, pysähdyin tielle ja ajattelin: "päästän nämä menemään ja otan vihollisen vastaan pikatulella"; ja niin teinkin.
Rykmentinpäällikkö oli todellakin näin aikonut tehdä, mutta tekemättä se oli jäänyt, ja tämä seikka häntä siihen määrään kaiveli, että hänestä lopulta tuntui kuin kaikki sentään aivan näin olisi käynytkin. Kenties kaikki todellakin oli näin käynyt? Kukapa siinä hälinässä huomasi, mitä tapahtui, mitä jäi tapahtumatta?
— Tämän ohessa täytyy minun huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, — jatkoi rykmentinpäällikkö, muistellessaan Kutusovin ja Dolohovrin keskustelua ja kohtaustaan Dolohovin kanssa sillan korvalla, — että sotamieheksi alennettu Dolohof minun nähteni otti vangiksi ranskalaisen everstin ja muutenkin kunnostautui erityisemmin.
— Minä myös näin, teidän ylhäisyytenne, Pavlogradin rykmentin hyökkäyksen, — puuttui puheeseen Scherkof, vilkuen rauhattomana ympärilleen. Husaareja hän ei edes ollut nähnyt sinä päivänä, olihan vain kuullut erään jalkaväen upseerin kertovan heidän hyökkäyksestään. — He ruhjoivat kaksi kareijaa.
Muutamat upseerit hymähtivät, kun Scherkof alkoi puhua, sillä he odottivat häneltä jotain sukkeluutta; mutta huomattuaan hänenkin puhuvan venäläisten aseiden kunniaksi he kävivät vakaviksi, vaikkakin useat heistä tiesivät, että Scherkovin puheet olivat pelkkää pötyä ja valetta. Ruhtinas Bagration kääntyi eversti vanhukseen.
— Kiitän kaikkia, hyvät herrat, kaikki osastot ovat toimineet sankarillisesti: jalkaväki, ratsuväki, tykistö. Miksi jätettiin keskustaan kaksi tykkiä? — kysyi hän, etsien jotakuta silmillään. (Hän ei hiiskunut sanaakaan vasemman sivustan tykeistä; hän tiesi jo, että siellä heti taistelun alussa jätettiin viholliselle kaikki tykit.) — Muistaakseni pyysin teitä, — sanoi hän päivystävälle esikunta-upseerille.
— Toinen oli rikkoutunut, — vastasi päivystävä esikunta-upseeri, — mutta en käsitä, miksi toinen jätettiin; olin itse koko ajan patterilla ja pidin silmällä, ja juuri vasta lähdin sieltä... Tosin oli siellä vari, todentotta, — lisäsi hän vaatimattomasti.
Joku huomautti, että kapteeni Tushin on aivan lähistöllä, ja että häntä jo on lähetetty kutsumaan.
— Tehän myös olitte siellä, — sanoi Bagration, kääntyen ruhtinas Andreihin.
— Todellakin, saavuimme miltei samaan aikaan, — sanoi päivystävä esikunta-upseeri, hymyillen makeasti Bolkonskille.
— Ikäväkseni en teitä huomannut, — sanoi kylmän katkonaisesti ruhtinas Andrei.
Kaikki vaikenivat. Kynnykselle ilmestyi Tushin. Ujona hiipi hän kenraalien takana ja, kuten tavallisesti päälliköiden läsnä ollessa, oli hän nytkin sangen hämillään. Kun hänen ahtaassa tuvassa piti kiertää kenraalien taitse pöydän toiselle puolelle ei hän huomannut nurkassa nojallaan olevaa lippua, vaan kompastui sen tankoon. Kuului naurunpyrskinää.
— Miksi jätettiin tykki? — kysyi Bagration, yrmistäen kulmiaan enemmän naurajille kuin kapteenille. Naurajain joukosta kuului Scherkovin ääni ylinnä.
Vasta nyt, katsellessaan silmästä silmään uhkaavaa päällikköään, Tushin tunsi syyllisyytensä ja häpeänsä koko alastomuuden. Hän oli menettänyt kaksi tykkiä, ja sentään oli hän hengissä. Hän oli ollut tähän saakka niin kuohuksissa, ettei ollut joutunut asiaa ajattelemaan. Upseerien nauru vei hänet lopullisesti pois suunnilta. Avuttomana seisoi hän Bagrationin edessä, hänen alaleukansa vavahteli, ja hän sopersi tuskin kuuluvasti:
— En tiedä ... teidän ylhäisyytenne ... miehiä ei ollut ... teidän ylhäisyytenne.
— Olisittehan voinut ottaa suojaväestä!
Tushin ei maininnut, että suojaväkeä ei ollut olemassakaan kuin taistelun alkaessa, vaikka asian laita todellisuudessa näin olikin. Hän pelkäsi tämän ilmoittamalla saattavansa jonkun toisen päällikön pulaan ja siksipä hän vaikenikin ja katsoa tuijotti suoraan Bagrationiin, kuten tuijottaa opettajaansa hämmentynyt oppilas.
Vaiti-oloa kesti jotenkin kauvan. Ruhtinas Bagration ei nähtävästi tahtonut olla ankara eikä keksinyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, muut eivät uskaltaneet sotkeutua keskusteluun. Ruhtinas Andrei katseli kulmainsa alta Tushinia, ja hänen sormensa elivät hermostuneesti.
— Teidän ylhäisyytenne, — keskeytti ruhtinas Andrei äänettömyyden terävällä äänellään, — te suvaitsitte lähettää minut kapteeni Tushinin patterille. Olin siellä ja näin, että kaksi kolmannesta miehistä ja hevosista oli kaatunut, kaksi tykkiä oli murskattu, ja suojaväkeä ei lainkaan ollut.
Sekä Bagration että Tushin katselivat vakavina hillityn innostuneesti puhuvaan Bolkonskiin.
— Ja jos sallitte, teidän ylhäisyytenne, minun lausua mielipiteeni, — hän jatkoi, — niin sanon suoraan, että meidän tämän päivän menestyksistä on ennen kaikkea kiittäminen tämän patterin toimintaa ja kapteeni Tushinin ja hänen komppaniansa sankarillista miehuutta. — Tämän sanottuaan nousi ruhtinas Andrei seisaalleen ja poistui pöydän äärestä.
Ruhtinas Bagration katsahti Tushiniin ja, tahtomatta nähtävästi ilmaista epäilyksiään ruhtinas Andrein terävän arvostelun johdosta, mutta tahtomatta sentään täydellisesti siihen uskoakkaan, hän nyökäytti päätään ja ilmoitti Tushinille, että tämä voi mennä. Ruhtinas Andrei lähti Tushinin jälkiin.
— Tuhannet kiitokset; pelastit, kyyhkyläiseni, — sanoi Tushin hänelle.
Ruhtinas Andrei katsahti tutkivasti Tushiniin, ei sanonut sanaakaan ja poistui hänen luotaan. Hänen oli ikävä, ja elämä tuntui raskaalta. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, aivan toisin kuin hän oli toivonut.
"Keitä ovat he? Miksi he? Mitä he haluavat? Ja koska kaikki tämä loppuu?" ajatteli Rostof, katsellessaan edessään vaappuviin varjoihin. Kättä alkoi jumottaa yhä ankarammin. Uni raukasi yhä voimakkaampana, punaset kehät hyppivät silmissä, vaikutelmat kuulemistaan äänistä, näkemistään kasvoista sulautuivat epämääräiseksi tunnelmaksi yksinäisyyden tunteen ja kivun tuottamain tuskain kanssa. Hänestä tuntui kuin nuo sotilaat — terveet ja haavoittuneet — olisivat häntä likistäneet ja painaneet, kouristelleet hänen verisuoniaan ja kärventäneet hänen taittunutta kättään ja olkaansa. Vapautuakseen heistä, hän sulki silmänsä.
Hän uinahti hetkeksi, mutta tämän lyhyen unen aikana näki hän suunnattoman paljon asioita: hän näki äitinsä ja hänen suuren, valkean kätensä, näki Sonjan laihat hartiat, Natashan silmät ja naurun, viiksiniekan Denisovin, Teljaninin pussijuttuineen ja siitä johtuneen kohtauksensa Bogdanitshin kanssa. Ja tämä juttu ja tuo terävä-ääninen sotilas, nehän olivatkin aivan sama olento, joka niin hirveästi kouristeli ja likisteli häntä ja veti häntä kädestä yhä samaan suuntaan. Hän koetti siitä irtautua, mutta se ei hellittänyt hitustakaan, ei hetkeksikään se päästänyt hänen olkaansa. Sitä ei olisi jumottanut, se olisi ollut aivan terve, jollei tuo olento olisi sitä kiskonut; mutta hän ei saattanut mitenkään siitä irtautua.
Hän avasi silmänsä ja katsahti ylös. Yön musta vaippa oli jo kyynärän verran kohonnut hehkuvan hiiloksen yläpuolelle. Tässä valossa lenteli lumihiutaleita. Tushin ei ollut palannut, lääkäri ei ollut tullut. Hän oli yksin, ainoastaan eräs alaston sotilas istui nuotion toisella puolella ja lämmitteli tulen hohteessa näivettynyttä, keltaista ruumistaan.
"Kukaan minua ei tarvitse!" ajatteli Rostof. "Kukaan ei minua auta, ei sääli. Mutta olinpa minäkin kerran voimakas, iloinen ja rakastettu." Hän huoahti, ja samalla tunkeutui hänen rinnastaan valitus.
— Koskeeko kovin? kysyi sotilas, ravistellen paitaansa tuleh yllä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: — Vähätkös on tänään kansaa kaatunut — kauheata! Rostof ei kuunnellut sotilaan puheita. Hän katseli tulen yllä tanssivia lumihiutaleita ja muisteli Venäjän talvea, lämmintä, kirkkaasti valaistua kotiaan, pehmeitä turkkeja, vinhasti kiitäviä kolmivaljakkoja, onnen ja terveyden päiviä perheen rakastamana ja hellimänä. "Ja miksi lähdin tänne!" hän ajatteli.
Seuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja Bagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.