XX.
Jalkaväen rykmentit, joiden kimppuun ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat hyökänneet metsässä, juoksivat kentälle. Komppaniat sotkeutuivat, ja järjestymättöminä joukkoina syöksyivät kaikki pakosalle. Eräs säikähtynyt sotilas oli lausunut nuo sodassa niin kauheat ja järjettömät sanat: "olemme eristetyt!" ja nuolen nopeudella levisivät nuo sanat koko joukkoon, saaden kaikki kauhun valtaan. — Eristetyt! Kierretyt! Olemme hukassa! — huusivat pakenevat.
Heti kun rykmentinpäällikkö kuuli takaansa ampumista ja huutoja hän käsitti, että hänen rykmentilleen oli tapahtunut jotain kauheata. Ja kun hän ajatteli, että häntä, nuhteetonta, vuosia palvellutta upseeria, joka ei koskaan ollut tehnyt virhettä, mahdollisesti syytettäisi huolimattomuudesta ja leväperäisyydestä, niin valtasi tämä aatos tällä hetkellä hänet niin kokonaan, että hän unohti niskoittelevan everstin, oman kenraalin arvonsa, ja mikä kummallisinta — vaaran ja itsesuojelusvietin ja, tarttuen satulankaareen, hän kannusti hevostaan ja lähti luotituiskussa ajamaan täyttä neljää rykmenttinsä luo. Luodit häntä välttelivät. Yksi ainoa asia täytti hänen sydämensä: hän tahtoi saada selvän asiain tilasta, auttaa ja hinnasta mistä tahansa korjata virheen, jos hän siihen on syypää, jottei hän, kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut, mallikelpoinen upseeri joutuisi syntipukiksi.
Hän pääsi onnellisesti ranskalaisten keskitse ja saapui metsän takana olevan kedon laitaan, jota pitkin venäläiset paraillaan pakenivat, laskeutuen alas loivetta. Sotilaat eivät välittäneet upseerien huudoista. Hetki oli jännittävä. Oli huomattavissa sotilaiden kesken siveellinen horjuminen, joka tällaisissa tapauksissa tavallisesti ratkaisee taistelun: tottelevatko hämmentyneet joukot päällikkönsä ääntä, vai juoksevatko edelleen, vilkaistuaan vain häneen ohimennen. Rykmentinpäällikkö huusi vimmatusti ja huitoi miekallaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja aivan oudon näköiset. Mutta sotilaat eivät välittäneet hänen huudoistaan, eivätkä hänen komentosanansa, jotka ennen olivat saaneet heidät vapisemaan, nyt tehneet vähääkään vaikutusta. He yhä vain juoksivat, keskustelivat äänekkäästi ja ammuskelivat ilmaan. Taistelun ratkaiseva siveellinen horjuminen näytti kallistuvan pelon eduksi.
Rykmentinpäällikkö alkoi yskiä vimmatun huutamisen ja ruudinsavun johdosta ja pysähtyi toivottomana. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta samalla hyökkäävät ranskalaiset alkoivat vetäytyä takasin ilman huomattavaa syytä, he hävisivät metsän laidasta, ja metsään ilmestyi venäläisiä tarkka-ampujia. Nämä olivat Timohinin komppanian miehiä, ainoat jotka hämmingin aikana olivat pysyneet järjestyksessä. He olivat piiloutuneet ojaan metsän laiteella ja hyökkäsivät nyt äkkiarvaamatta ranskalaisten kimppuun. Timohin syöksyi raivokkaasti huutaen ja niin hurjan päättävästi ranskalaisten kimppuun, ettei näille jäänyt aikaa aprikoida, vaan heittivät aseensa ja lähtivät pakosalle. Dolohof juoksi Timohinin rinnalla, tappoi heti rynnäkön alussa erään ranskalaisen ja tarttui ensimäisenä antautuneen upseerin kaulukseen. Pakenevat venäläiset alkoivat palata, pataljoonat kokoontuivat vähitellen, ja ranskalaiset, jotka olivat eristää vasemman sivustan joukot kahteen osaan, tungettiin hetkeksi takasin. Varajoukot kerkisivät yhdistyä, ja pakenevat pysähtyivät. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan majuri Ekonomovin kanssa sillan korvalla ja marssitutti ohitseen takasin vetäytyviä komppanioita, kun hänen luokseen saapui eräs sotilas. Tämä tarttui kenraalin jalustimeen ja oli vähällä horjahtaa ratsun nojaan. Sotilaalla oli tehtaan verasta tehty, sinertävä sinelli, hän oli avopäin ja rensselittä. Hänen päänsä oli siteessä, ja hänen olkansa yli oli heitetty ranskalainen ampumavaralaukku. Kädessä oli hänellä upseerin miekka. Hän oli kalpea, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat röyhkeästi kenraaliin, mutta hänen suunsa oli hymyssä. Vaikka kenraali paraillaan antoi määräyksiään majuri Ekonomoville, ei hän kuitenkaan saattanut olla tarkkaamatta sotilasta.
— Teidän ylhäisyytenne, tässä on kaksi voiton merkkiä, — sanoi Dolohof, näyttäen ranskalaista miekkaa ja ampumavaralaukkua. Olen vanginnut upseerin. Pidätin komppanian pakenemasta. — Hän oli ylen väsynyt, hengitti raskaasti ja puhui katkonaisesti. — Koko komppania voi todistaa. Pyydän muistamaan, teidän ylhäisyytenne!
— Hyvä, hyvä, — sanoi rykmentinpäällikkö ja kääntyi majuri Ekonomoviin.
Mutta Dolohof ei poistunut; hän päästeli siteen solmesta, riuhtasi sen irti ja osoitti hyytyneen veren tahrimia hiuksiaan.
— Pistimen haava, jäin rintamaan. Muistakaa teidän ylhäisyytenne.
Tushinin patteri unohdettiin, ja vasta aivan taistelun lopussa, kuultuaan yhä tykkien jyskettä, lähetti Bagration sinne ensin päivystävän esikunta-upseerin ja sitten ruhtinas Andrein viemään sanaa, että patterin kiiruumman kaupalla on peräydyttävä. Patteria suojaava jalkaväki oli keskellä taistelun tuoksinaa poistunut, ties kenen käskystä; mutta Tushin jatkoi yhä ampumista. Ranskalaiset eivät olleet valloittaneet patteria ainoastaan sentähden, etteivät saattaneet aavistaa neljän suojattoman tykin uskaltavan jatkaa ampumista. Päinvastoin arvelivat he, että keskustaan olivat ryhmittyneet venäläisten päävoimat, ja siksipä he kahdesti yrittivätkin anastaa tämän kohdan väkirynnäköllä. Mutta Tushinin tuima raehaulituli pakoitti heidät kummallakin kerralla peräytymään.
Heti Bagrationin poistuttua patterilta oli Tushin saanut Schöngrabenin kylän palamaan.
— Kato, jopa syntyi hyörinää! Palaa! Kato, jo savuaa! Verratonta! Komeata! Savuaa, savuaa! — puhelivat elostuneet sotilaat.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta olivat kaikki tykit suunnatut palavaa kylää kohti. Sotilaat huusivat jokaisen laukauksen jälkeen aivan kuin jouduttaakseen luodin kulkua: "Oivallisesti! Kas niin, kas niin! Näetkös... Verrattomasti!" Tuulen kiihdyttämänä levisi tulipalo nopeasti. Kylästä lähteneet ranskalaiset joukot palasivat takasin, mutta kostaakseen tämän vahingon he asettivat kylän oikealle puolelle kymmenen tykkiä ja alkoivat niillä ampua Tushinin patteria.
Huumautuneina tulipalosta ja sattuvasti lyövästä tykkitulestaan venäläiset tykkimiehet huomasivat tämän patterin vasta silloin, kun jo kaksi luotia ja heti näiden jälestä neljä yhtäkkiä tuoksahti heidän keskelleen, surmaten kaksi hevosta ja katkaisten jalan ampumavarastovaunujen ajajalta. Mutta innostunut mieliala ei tästä heikentynyt, jonkunverran vain muutti muotoaan. Kuolleiden hevosten sijaan tuotiin uudet varatelojen edestä, haavoittuneet kannettiin syrjään, ja kaikki neljä tykkiä alkoivat ampua ranskalaisten patteria. Patterin nuorempi upseeri oli kaatunut heti taistelun alussa, ja tunnin kuluessa oli neljästäkymmenestä tykkimiehestä seitsemäntoista joutunut taisteluun kykenemättömäksi, mutta kaikesta tästä huolimatta olivat sotilaat yhä iloisia ja innostuneita. Pari kertaa huomasivat he, että kunnaan alle, aivan patterin lähistölle oli ilmestynyt ranskalaisia, ja silloin alkoivat he ampua heitä raehauleilla.
Lyhytkasvuinen, hinterä, kömpelö Tushin vaati palvelijaltaan alituiseen (vielä piipullista tämän johdosta", kuten hänellä oli tapa sanoa, ja varistellen tulta ympärilleen, hän tuon tuostakin juoksahti patterin reunalle ja tarkasteli pienen kätensä alta ranskalaisia.
— Iskekää pojat! — hän kehoitteli sotilaita, tarttui itsekin tykkien pyöriin ja availi peräruuveja.
Jokainen laukaus sai hänet vavahtamaan, ja lopulta hän oli aivan huumautunut alituisesta jyskeestä, mutta siitä huolimatta hän ei unohtanut tehtäviään, vaan juoksi piippunysä suussa tykiltä tykille, milloin tähdäten, milloin laskien panoksia, milloin määräten vaihtamaan hevosia, riisumaan kuolleet ja haavoittuneet valjaista, ja koko ajan hän huusi heikolla, kimakalla, epävarmalla äänellään. Hänen kasvonsa kävivät yhä elostuneemmiksi. Silloin hän vain yrmisti kulmiaan, kun joku miehistä haavoittui tai kaatui, ja kääntyen kuolleesta, hän sätti sotilaita, jotka vastenmielisesti tarttuivat haavoittuneisiin ja kuolleisiin. Sotilaat, enimmältä kauniita, reippaita nuorukaisia (kuten tavallisesti tykkimiehet, pari päänmittaa päällikköään kookkaammat ja toisenverran harteikkaammat) katselivat kaikki päällikköönsä, kuten lapset pulassa ollessaan ja sama ilme kuin oli päällikön kasvoilla kuvastui heti heidänkin kasvoillaan.
Seurauksena tästä alituisesta jyskeestä, pauhusta, toimesta ja huomiokyvyn pinnistyksestä oli, ettei Tushin lainkaan tuntenut vastenmielistä kauhun tunnetta; eikä hän tullut edes ajatelleeksi, että hänetkin saattaa vihollinen tappaa tai tehdä rammaksi. Päinvastoin, hän tunsi mielensä käyvän yhä vain iloisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut jo pitkä aika siitä, kun hän ensin huomasi vihollisen ja laukasi ensimäisen tykin. Se tuntui tapahtuneen ainakin jo edellisenä päivänä, ja maakaistale, jolla hän seisoi, tuntui vanhalta tutulta, aivan kotiseudulta. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikki muisti, kaikki käsitti, kaikki teki, mitä hänen asemassaan kelvollisin upseeri olisi saattanut tehdä, oli hän kuitenkin jonkinlaisessa hourailutilassa, joka muistutti kuumetautisen tai juopuneen mielialaa.
Kuullessaan ympärillään huumaavaa tykkien jyskettä ja vihollisen tykinluotien ja kranaattien viuhinaa ja räiskettä, nähdessään tykkien ääressä hääräileviä, kiihtyneitä, hikoilevia sotilaita, nähdessään ihmisten ja hevosten verta katsellessaan pöllähtäviä savupatsaita vihollisen pattereilla (aina kun savupatsas oli pöllähtänyt, iski luoti hänen patteriinsa, milloin maahan, milloin ihmiseen, tykkiin tai hevoseen), kaikkea tätä nähdessään — oli hänen sielunsa alkanut elää omituista haavekuvien elämää, josta hän sanomattomasti nautti tällä hetkellä. Vihollisen tykkejä piti hän suunnattoman suurina piippuina, joista näkymätön polttaja silloin tällöin tuprautteli mahtavia savupilviä.
— Katsohan, jo taas pöllähti, — puheli Tushin hiljaa itsekseen, kun kunnaalta nousi savupatsas, jota tuuli kieritti vasemmalle: — odotahan pallo, lähetämme sinut takasin.
— Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? — kysyi hänen vieressään seisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain itsekseen.
— En mitään, kranaatti... — vastasi Tushin.
"No entäs meidän Matvjevna", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen, vanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä ääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis, juoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaan setä; useimmin kuin muita tarkasteli Tushin setää, ja jokainen hänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa pyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun hengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin heikkenevää hengitystä.
— Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, — puheli hän itsekseen.
Itseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka molemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.
— No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! — puhui Tushin, poistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon, vieraan äänen huutavan.
— Kapteeni Tushin! Kapteeni!
Tushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin, joka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta. Hengästyneenä huusi esikunta-upseeri.
— Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille annettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...
"Minkätähden he nyt minua?" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan päällikköään.
— Minä ... tuota... — alkoi hän sopertaa, pitäen kättään ohimolla. — Minä...
Esikunta-upseeri ei ehtinyt sanoa sanottavaansa. Ohi kiitävä tykinluoti pakoitti hänet kumartumaan satulassa. Hän vaikeni, ja juuri kun hän aikoi jatkaa puhettaan, suhisi hänen ohitseen taas luoti. Hän käänsi hevosensa ja lähti ratsastamaan täyttä neljää.
— Peräytykää! Kaikki peräytykää! — huusi hän kaukaa.
Sotilaat alkoivat nauraa. Hetken kuluttua saapui adjutantti tuoden saman käskyn.
Adjutantti oli ruhtinas Andrei. Ensimäisenä huomasi hän Tushinin patterilla irrallaan olevan hevosen, jolta tykinluoti oli katkaissut jalan. Se seisoi valjaissa olevien hevosten vieressä ja hirnahteli. Veri vuoti virtana sen jalasta. Etutelojen keskellä virui muutamia kuolleita sotilaita. Hänen saapuessaan patterille, lensi tykinluoti toisensa jälkeen hänen ylitseen, ja hän tunsi, miten hermostuneesti viilsi hänen selkäpiitään. Mutta kun hän vain ajattelikin pelkoa, rauhoittui hän jälleen. "En voi pelätä", hän ajatteli ja laskeutui verkalleen ratsultaan tykkien keskeen. Hän oli jo toimittanut tehtävänsä, mutta siitä huolimatta hän jäi patterille. Hän oli päättänyt poistua vasta yhdessä miehistön kanssa ja viedä tykit asemalta. Astellen Tushinin seurassa ruumiiden keskellä, ranskalaisten ampuessa vimmatusti, hän auttoi sotilaita tykkien poistamisessa.
— Käväsi tässä toinenkin päällikkö, mutta kiire näytti olleen, — sanoi ali-upseeri ruhtinas Andreille, — kiireempi oli hänellä kuin teidän jalosukuisuudellanne.
Ruhtinas Andrei ei puhellut Tushinin kanssa. Molemmat olivat he niin touhuissaan, etteivät edes toisiaan huomanneet. Kun kaksi ehjää tykkiä oli kiinnitetty etuteloihin, ja he alkoivat laskeutua alas kunnaalta (yksi särkynyt tykki ja haupitsi jätettiin patterille), ajoi ruhtinas Andrei Tushinin luo.
— No, näkemiin asti, — sanoi ruhtinas Andrei, ojentaen kättään Tushinille.
— Näkemiin asti, kyyhkyläiseni, — sanoi Tushin, — rakkaani! Hyvästi, kyyhkyläiseni, — sanoi Tushin vesissä silmin, eikä hän itsekkään tietänyt, miksi kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.