XIX.
Kuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen mahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti ranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka tuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat sammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä. Keskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät osastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat Asovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui epäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama ylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli lähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.
Reippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä ajaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo voimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut antautua vaaran alaiseksi.
Saavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä kuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli mahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille Bagrationin käskyä.
Vasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin päällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof palveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas määrätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof palveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa väleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli täydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain neuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana tarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit että jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan taisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt puuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan, jalkaväki keräili puita.
— Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, — puhui husaari-eversti kiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, — tehköön siis, miten haluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla peräytymään!
Mutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja paukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon seutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin parin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen kenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti ajamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat rykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera viha.
— Mutta sittekin, herra eversti, — puhui kenraali, — enhän toki voi jättää puolia miehistäni metsään. Pyydän teitä, pyydän teitä, — hän toisteli, — asettumaan asemille ja valmistautumaan hyökkäykseen.
— Minä taas pyydän teitä olemaan sekaantumatta toisten asioihin, — vastasi kiivastunut eversti. — Jos olisitte ratsumies...
— En ole ratsumies, herra eversti, mutta olen venäläinen kenraali, ja jollette sitä tiedä...
— Hyvin tiedän, teidän ylhäisyytenne, — kiljasi eversti tulipunaisena ja nykäsi ohjista. — Lähtekäämme ketjuun, olette huomaava, ettei tämä asema ole minkään arvoinen. En tahdo menettää rykmenttiäni teidän mielitekojenue tähden.
— Unhoitatte säädyllisyyden, eversti. En noudata mielitekojani, enkä salli tällaisia puheita.
Olettaen, että eversti tahtoo koetella hänen urhoollisuuttaan, lähti kenraali rinta pystyssä ja yrmeän näköisenä everstin rinnalla ratsastamaan ketjua kohti, arvellen, että heidän riitansa on ratkaistava ketjussa, luotituiskussa. He saapuivat ketjuun, muutamia luoteja lensi heidän ylitseen, ja he pysäyttivät hevosensa, puhumatta sanaakaan. Ketjussa ei ollut mitään katsottavaa, sillä siitäkin paikasta, missä he toisensa tapasivat, saattoi selvästi huomata, että ratsuväen oli mahdoton toimia pensastossa ja rotkoissa, ja että ranskalaiset paraillaan kiersivät vasenta siipeä. Kenraali ja eversti katselivat merkitsevän ankarina toisiaan, aivan kuin tappeluun valmistautuvat kukot, ja odottelivat turhaan näkevänsä toisissaan pelon merkkejä. Molemmat kestivät koetuksen. Koska heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen, ja koskei kumpikaan tahtonut ensimäisenä poistua luotituiskusta, niin olisivat he varmaankin kauvan siellä viipyneet koettelemassa toistensa urhoollisuutta, jollei samassa aivan heidän takaansa metsästä olisi kuulunut ampumisen räiskettä ja sydäntä vihlovaa huutoa. Ranskalaiset olivat hyökänneet puita keräileväin venäläisten kimppuun. Husaarit eivät enää voineet vetäytyä takasin jalkaväen mukana. Ranskalaisten ketju oli katkaissut heiltä paluutien vasemmalla. Huolimatta paikan epämukavuudesta, täytyi heidän ryhtyä hyökkäykseen, raivatakseen itselleen paluutien.
Eskadroona, jossa Rostof palveli, oli tuskin kerinnyt nousemaan satulaan, kun se jo oli rinta rinnan vihollisen kanssa. Nytkään ei ollut ketään vihollisen ja eskadroonan välillä — kuten oli ollut asianlaita Ennsin sillan luonakin —, ja heidät eroitti taas vihollisesta ainoastaan tuo kauhistava tietämättömyyden ja pelon rajapiiru, joka aivan kuin eroittaa elävät kuolleista. Kaikki sotilaat tunsivat tuon rajapiirun läheisyyden, ja kysymys: pääsevätkö sen yli ja, miten pääsevät, sai heidän sydämensä sykkimään. Eversti saapui rintamaan, vastasi vihaisesti jotain upseerien kysymyksiin ja, sen näköisenä kuin ihmiset, jotka eivät milloinkaan myönnä erehtyvänsä, antoi hän jonkun käskyn. Kukaan ei vielä ollut sanonut mitään varmasti, mutta siitä huolimatta huhuiltiin eskadroonassa hyökkäyksestä. Komennettiin rivittymään; helisten paljastuivat miekat. Mutta kukaan ei vielä liikahtanut. Koko sivustan sotilaat, sekä husaarit että jalkamiehet, tunsivat, etteivät päällikötkään ole selvillä, mitä olisi tehtävä, ja tämä päälliköiden epäröiminen tarttui miehistöönkin.
"Kunpa jo alkaisi pikemmin", ajatteli Rostof, tuntien, että hän nyt viimeinkin saa nauttia hyökkäyksen suloisuudesta, josta hän toveriensa oli kuullut niin usein kertovan.
— Jumalan nimeen, pojat, — kajahti Denisovrin ääni, — raviin!
Eturivissä alkoivat hevosten lautaset vaappua. Gratshik nytkäytti ohjaksia ja lähti liikkeelle.
Oikealla puolellaan näki Rostof husaarien ensi rivin, ja kaukaa edestäpäin näkyi tumma juova, jota hän tarkasti ei voinut eroittaa, mutta luuli sen vihollisten riviksi. Kuului laukauksia, mutta kaukaa.
— Nopeampaan raviin! — kuului komentohuuto, ja Rostof tunsi, miten Gratshik alkoi varastaa takajaloillaan ja pyrki laukkaan.
Hän koetti edeltäpäin arvata sen liikkeitä, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi. Hän huomasi edessään yksinäisen puun. Puu näytti ensin olevan hänen edessään, tuolla niin kauhealla rajapiirulla. Mutta samassa oli hän jo kulkenut tuon rajapiirun poikki, eikä mitään kauheata ollut tapahtunutkaan, päinvastoin tuntui yhä iloisemmalta ja suloisemmalta. "Oi, miten hakkaan vihollista", ajatteli Rostof, puristaen miekkansa kahvaa.
"Hur-raa-aa-aa!" kaikuivat äänet. "Tulkoon nyt ken tahansa", ajatteli Rostof, iskien kannukset Gratshikin kupeisiin, ja, ajaen toisten ohi, hän päästi ratsunsa täyteen lentoon. Jo näki hän vihollisen edessään. Yhtäkkiä tuntui kuin olisi suurella vihdalla huiskaistu eskadroonaa. Rostof kohotti miekkansa iskeäkseen, mutta samassa erkani hänestä hänen edellään ratsastava husaari, Nikitenko, ja Rostof tunsi aivan kuin unessa, että hän kiitää yhä huimaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä huolimatta hän pysyy paikallaan.
Takaa tulla lennätti tuttu husaari, Bondartshuk, ja oli vähällä sotkettaa hänet hevosellaan. Husaari vilkaisi häneen vihaisesti; hänen hevosensa pillastui, ja samassa oli ratsastaja hävinnyt.
"Miksen liiku? — Olen kaatunut, olen kuollut", kysyi ja vastasi Rostof samalla haavaa. Hän oli yksin keskellä kenttää. Ei nähnyt hän enää laukkaavia hevosia, husaarien selkiä; hän näki ainoastaan liikkumattoman kedon ja sängen. Hänen allaan oli lämmintä verta. "Ei, olen haavoittunut, ja hevoseni on kuollut." Gratshik rämpi etujaloilleen, mutta keikahti samassa pitkälleen. Rostovin jalka jäi sen alle. Hevosen päästä virtasi veri. Se sätki jaloillaan, muttei voinut nousta. Rostof tahtoi nousta, mutta kaatui hänkin: miekkalaukkunsa oli takertunut satulaan. Hän ei tietänyt, missä olivat ranskalaiset, missä venäläiset. Hänen ympärillään ei ollut ketään.
Irroitettuaan jalkansa hevosen alta Rostof nousi seisaalleen. "Missä, kummalla puolella on tuo piiru, joka niin jyrkästi eroitti sotajoukot toisistaan?" kysyi hän itseltään, mutta vastata hän ei taitanut. "Eihän vain ole minulle tapahtunut jotain ikävää? Onko tällaisia ikäviä tapauksia, ja mitä on tällöin tehtävä?" — kysyi hän itseltään, noustessaan; ja samassa hän tunsi, että hänen puutuneessa vasemmassa kädessään riippui jotain liikaa. Ranteesta alkaen tuntui hänen kätensä vieraalta. Hän tarkasteli kättään, etsien siitä verta. "Mutta tuollapa on ihmisiäkin", ajatteli hän iloisena, nähtyään muutamia häntä kohti juoksevia sotilaita. "He auttavat minua!" Etumaisella oli kumman näköinen kiiveri ja sininen sinelli. Hänellä oli könkönenä, ja hänen tummat kasvonsa olivat ahavoittuneet. Hänen jälissään juoksi kaksi, jälempänä yhä useamppia ja useampia. Eräs heistä puhui jotain kummaa, vierasta kieltä. Taempana kuljettivat kiiveripäät sotilaat venäläistä husaaria. Hänen käsistään pidettiin kiinni, ja hänen takanaan kuljetettiin hänen hevostaan.
"Varmaankin meikäläinen vanki... Tosiaan. Vanginnevatkohan minutkin? Keitä ovat nuo miehet?" ajatteli Rostof, eikä hän uskonut silmiään. "Ovatko he todellakin ranskalaisia?" Hän katseli lähestyviä ranskalaisia, ja vaikka hän hetki sitten oli täydessä lennossa ratsastanut heitä saavuttaakseen ja surmatakseen, niin tuntui heidän läheisyytensä nyt niin kauhealta, ettei hän saattanut uskoa silmiään. "Keitä ovat he? Miksi juoksevat? Eiväthän toki minun luokseni? Ja miksi? Tappamaanko minua? Minua, jota kaikki niin rakastavat?" Hänen mieleensä muistui, miten hellästi äiti häntä rakastaa, miten omaiset, miten ystävät, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että viholliset aikoisivat hänet tappaa. "Mutta kenties — tappavatkin!" Kymmenkunnan sekuntia hän seisoi liikkumatta paikallaan, käsittämättä tilaansa. Etumainen, könkönenäinen ranskalainen oli jo saapunut niin lähelle, että Rostof eroitti hänen kasvojensa ilmeen. Muukalaisen kiihtyneet, oudot piirteet, kun hän pistin sojossa henkeään pidätellen hiljaa juoksi häntä kohti, säikäyttivät Rostovin. Hän tarttui pistooliinsa, mutta sen sijaan, että olisi ampunut, hän heitti sillä ranskalaista ja lähti juoksemaan voimainsa takaa pensaikkoa kohti! Hän ei juossut nyt sellaisen epäilyn ja sieluntuskan valtaamana kuin Ennsin sillalla, ei, hän juoksi kuin koirain ahdistama jänis. Hänen koko olemuksensa oli vallannut järjetön kauhu. Hän pelkäsi menettävänsä nuoren, onnellisen elämänsä. Nopsasti hyppien ojien yli, hän juoksi nuorekkaan tulisesti, kuten ennen lapsena leskisillä oltaissa, ja kiiti lentäen ketoa, silloin tällöin kääntäen kalvakat, hyvänsuovat, nuorekkaat kasvonsa ahdistajiinsa, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. "Ei, paras on olla katsomatta", hän ajatteli, mutta päästyään pensaston reunaan hän kuitenkin vielä kerran vilkasi taakseen. Ranskalaiset olivat jääneet jälkeen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Rostof vilkasi taakseen, eellimäinen ranskalainen herkesi juoksemasta ja huusi äänekkäästi jotain jälissään juoksevalle toverilleen. Rostof pysähtyi. "Eipä taidakkaan olla hätää", hän ajatteli, "eiväthän toki tahtone minua tappaa". Mutta samassa tunsi hän, miten raskaaksi oli käynyt hänen vasen kätensä, aivan tuntui kuin kahden puutan paino olisi ollut siihen kiinnitettynä. Hän ei voinut enää juosta. Ranskalainenkin oli pysähtynyt ja tähtäsi pyssyllään. Rostof siristi silmiään ja kumartui. Pari luotia viuhasi hänen ohitseen. Hän ponnisti viimeiset voimansa, tarttui oikealla kädellään vasempaansa ja saapui pensaikkoon. Täällä tapasi hän venäläisiä tarkka-ampujia.