VII.
Marraskuun kahdentenatoista päivänä valmistautui Olmützin luona majaileva Kutusovin armeija seuraavaksi päiväksi suuriin tarkastuksiin: leiriin odotettiin Itävallan ja Venäjän keisareita. Kaarti, joka aivan hiljan oli saapunut Venäjältä, vietti yönsä 15 virstan päässä Olmützistä ja seuraavana päivänä klo 10 piti sen olla katsastuksessa Olmützin kentällä.
Samana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä Olmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle kirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä sittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin ilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka virittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia houkuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan: kemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta ja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina hiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan naisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä johdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten velassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen Rostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen, tyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään lapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan itselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki, jolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut ratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi donilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut husaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään Ismailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava Borista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.
Kaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen puhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä, rensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat upseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat ja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan astuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja upseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli koko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian päällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut päällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti taloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon tuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä, ja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut ruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä ylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista istuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa asunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien välissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris, hänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan shakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja ajatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella vain sitä tointa, johon oli syventynyt.
— No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? — hän sanoi.
— Yritetään, — vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen taas kädestään.
Samassa avautui ovi.
— Tuossapa olet vihdoinkin! — huusi Rostof. — Ja Berg myös! Kyllä minä sinun petisanfan ale kushe dormir, — hän huusi, matkien lapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut nauraneet.
— Voi sun, miten olet muuttunut!
Boris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa samalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen, vaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä ystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui vastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla. Nuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja, eivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on teeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla nähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten muut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena ystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.
Puoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja kun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi askeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia muutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he ensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet sitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista hänessä tapahtuneet muutokset.
— Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja terhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän, vaivaisten syntisten, armeijalaisten, — puheli Rostof miehekkäällä bassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja osoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.
Talon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.
— Onko hän sievä? — kysyi Rostof, silmää iskien.
— Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, — sanoi Boris. — En sinua tänään odottanut, — hän lisäsi. — Vasta eilen annoin kirjeen eräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se sinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan... No, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? — kysyi Boris.
Rostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin kiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän vilkasi hymähtäen Borikseen.
— Kuten näet, — lausui hän viimein.
— Sepä sen, niin, niin! — vastasi hymyillen Boris: — mutta kyllä on meilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko ajan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut kaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta, niitä päivällisiä, niitä tanssiaisia — kaikkea en voi sinulle kertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän upseereille.
Ja ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen husaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja edullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.
— Oi kaartti! — sanoi Rostof. — Mutta kuulehan, lähetä hakemaan viiniä.
Boris rypisti kulmiaan.
— Jos välttämäti tahdot, — hän sanoi.
Hän meni vuoteen luo, otti puhtaiden patjojen alta kukkaron ja lähetti hakemaan viiniä.
— Niin, annan sinulle samalla kirjeen ja rahat, — hän virkkoi.
Rostof heitti rahat sohvalle, avasi kirjeen ja alkoi sitä lukea, nojaten kyynärvarsillaan pöytään. Luettuaan muutaman rivin vilkasi hän ilkeästi Bergiin. Kun heidän katseensa yhtyivät, peitti Rostof kasvonsa kirjeellä.
— Mutta onpas teille lähetetty rahoja, — sanoi Berg, katsellen raskasta, sohvaan vaipunutta kukkaroa.
— Meidän on vain palkoillamme elettävä. Sanon teille itsestäni....
— Kuulkaahan Berg, rakkaani, — sanoi Rostof. — Jos te olisitte saanut kirjeen kotoanne ja tavannut omaisenne, jolta olisi yhtä ja toista kyseltävää, ja minä olisin sattunut olemaan silloin saapuvilla, niin heti olisin poistunut häiritsemästä. Kuulkaahan, poistukaa, olkaa hyvä, jonnekin, jonnekin ... hiiteen! — kirkasi Rostof, ja heti sitten tarttuen Bergiä olkapäähän ja katsellen hyväillen häntä silmiin, aivan kuin olisi tahtonut lieventää loukkaavia sanojaan, hän lisäsi: — Ymmärrättehän, älkää suuttuko; rakas ystävä, puhun sydämestä vanhalle ystävälle.
— Ah, rakas kreivi, ymmärrän täydellisesti, — sanoi Berg, nousten paikaltaan ja puhuen kummasti kurkkuunsa.
— Menkäähän isäntäväen puolelle: he ovat teitä kutsuneet, — lisäsi Boris.
Berg puki ylleen siistin takin, vetäsi kuvastimen edessä ohimokiharansa korvan taa keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan ja huomattuaan Rostovin katseesta, että tämä oli nähnyt hänen takkinsa, lähti hän huoneesta iloisesti hymyillen.
— Voi, minkälainen nauta sentään olenkaan! — puheli Rostof, kirjettä lukiessaan.
— Miten niin?
— Voi, minkälainen sika olenkaan. En kertaakaan ole heille kirjoittanut ja olen peloittanut heidät täten. Voi, minua sikaa, — toisti hän, ja punastui yhtäkkiä. — No, lähetähän Gavrila viiniä noutamaan! Otamme tuikun murheeseen — hän sanoi.
— Kirjeiden mukana oli myös suosituskirje Bagrationille, jonka kreivitär Anna Mihailovnan kehoituksesta oli hankkinut tuttavainsa välityksellä ja pyytää poikaa viemään perille ja käyttämään hyväkseen.
— Tyhmyyksiä! Kaikkia tässä vielä, — sanoi Rostof, heittäen suosituskirjeen pöydän alle.
— Miksi sen heitit? — kysyi Boris.
— Jonkinlainen suosituskirje, lempo vieköön sellaiset suosituskirjeet!
— Miksi lemmolle kirje? — sanoi Boris, kumartuen ottamaan kirjettä ja lukien osoitetta: — tämä kirje on sinulle sangen tärkeä.
— En tarvitse mitään, enkä kuitenkaan rupea kenenkään adjutantiksi.
— Mikset? — kysyi Boris.
— Rengin virka!
— Haaveilija yhä vielä, huomaa, — sanoi Boris, päätään ravistaen.
— Ja sinä yhä vielä valtiomies. Mutta, eipä siitä nyt... Miten ovat sinun asiasi? — kysyi Rostof.
— Meneväthän, kuten näet; toistaiseksi on kaikki käynyt verrattomasti; mutta, tunnustan sinulle, hyvin haluaisin jättää rintaman ja päästä adjutantiksi.
— Miksi?
— Siksi, että kun kerran on ihminen joutunut sotilasuralle, niin on koetettava kivuta mahdollisimman korkealle.
— Vai sillä lailla! — lausui Rostof, miettien nähtävästi aivan toista.
Hän katseli tuijottavan kysyvästi ystävänsä silmiin, turhaan etsien vastausta johonkin kysymykseen. Gavrila vanhus toi viiniä.
— Lähetänkö kutsumaan Alfons Karlovitshia? — kysyi Boris. — Hän kilistelee kanssasi, minä en voi.
— Lähetä, lähetä! No, minkälainen on tuo saksalainen? — kysyi Rostof, hymyillen pilkallisesti.
— Hän on sangen, sangen hyvä, hauska ja rehellinen mies, — vastasi Boris.
Rostof katsahti vielä kerran kysyvästi ystävänsä silmiin ja huoahti. Berg saapui, ja viinin ääressä kävi keskustelu vilkkaaksi. Kaarttilaiset kertoilivat Rostoville retkestään, miten heitä juhlittiin Venäjällä, Puolassa ja ulkomailla. He juttelivat päällikkönsä, suuriruhtinaan, teoista ja puheista, hänen hyvyydestään ja kiivaudestaan. Berg oli tapansa mukaan vaiti, kun asia ei koskenut häntä mieskohtaisesti, mutta kun puhuttiin suuriruhtinaan kiivaudesta, ryhtyi hän mielihyvin kertomaan, miten hänellä Galitsiassa oli ollut onni puhella suuriruhtinaan kanssa, kun tämä rykmenttejä tarkastellessaan oli kiivastunut väärien liikkeiden johdosta. Suloinen hymy kasvoilla kertoi hän, miten suuriruhtinas vihan vimmoissa oli ratsastanut hänen luokseen; "Arnautit!" (Arnautit oli perintöruhtinaan mielisana, kun hän oli äkämystynyt) ja oli vaatinut esiin komppanian päällikköä,
— Uskotteko, kreivi, en lainkaan pelästynyt, sillä tiesin olevani oikeassa. Tietäkää, kreivi, voin kehumatta vakuuttaa tuntevani päiväkäskyt ulkoa ja ohjesäännöt kuin Isämeidän. Siksi ei minun komppaniassani tapahdukkaan laiminlyöntejä. Ja omatuntoni on aina rauhallinen. Astuin esiin (Berg nousi seisomaan ja näytti, miten hän käsi ohimolla astui esiin. Harvoin todellakin näkee kunnioittavampia ja itsetyytyväisempiä kasvoja). Kyllä hän (suuriruhtinas) minua sätti, sätti haluunsa, "arnautit". "paholaiset" ja "Siperiat" antoi tulla, — puhui Berg, hymyillen terävästi. — Tiesin olevani oikeassa, ja sentähden vaikenin; oikeinhan tein, kreivi? "Oletko mykkä, vai?" hän huusi. Minä olin yhä vaiti. Mitä arvelette, kreivi? Seuraavana päivänä ei ollut päiväkäskyssä sanaakaan asiasta: nähkääs mitä mielen maltilla mahtaa. Kas niin, kreivi, — puhui Berg, sytytti piippunsa ja päästeli suustaan renkaita.
— Verratonta, — sanoi Rostof hymyillen.
Mutta kun Boris huomasi, että Rostovilla on aikomus ilvehtiä Bergin kustannuksella, käänsi hän ovelasti keskustelun suunnan. Hän pyysi Rostovia kertomaan, miten ja missä tämä oli haavoittunut. Rostovia tämä pyyntö miellytti, ja hän alkoi kertoa, innostuen yhä enemmän mitä pitemmälle pääsi kertomuksessaan. Hän kertoi Schöngrabenin taistelusta aivan samalla tavalla kuin tavallisesti taistelussa mukana olleet kertoilevat taisteluista, siihen tapaan nimittäin kuin he olisivat tahtoneet taistelun käyvän, samaan tapaan kuin he itse olivat kuulleet toisten kertoilevan, tai siten että kaikki näyttäisi viehättävältä, mutta aivan toisin kuin todellisuudessa oli käynyt. Rostof oli totuutta rakastava nuorukainen eikä hän tietensä suinkaan olisi valehdellut. Hän aikoi kertoa kaikki totuuden mukaisesti, mutta huomaamattaan, vasten tahtoaan viettyi hän väkisinkin valheen tielle. Jos hän olisi puhunut totta näille kuulijoille, jotka, samoin kuin hän itsekin, lukemattomia kertoja olivat kuulleet kerrottavan hyökkäyksistä ja muodostaneet niistä itselleen varman käsityksen ja odottivat nytkin aivan tämän käsityksensä mukaista kertomusta, niin eivät he olisi uskoneet häntä, tai olisivat he arvelleet, että Rostof itse on syypää siihen, ettei hänelle tapahtunut kuten tavallisesti tapahtuu ratsuväen hyökkäyksien kuvaajille. Eihän hän voinut kertoa yksinkertaisesti, miten ajettiin ravia, hän putosi hevosen selästä, nyrjäytti kätensä ja juoksi sitten henkensä edestä ranskalaista pakoon metsään. Sitä paitsi olisi toden puhuminen ollut ylivoimaista. Toden puhuminen on ylen vaikeata; ja nuorukaiset harvoin siihen pystyvät. Kuuntelijat odottivat, että Rostof kertoisi, miten hän paloi taisteluhalusta; miten hän täydellisesti unohti itsensä ja lensi kuin myrsky vihollisten keskelle; miten hän huitoi oikealle ja vasemmalle; miten miekka upposi lihaan, ja miten hän uupuneena kaatui y.m.s. Ja hän kertoikin heille kaiken tämän.
Kesken kertomusta, juuri silloin kun Rostof sanoi: "et voi mielessäsi kuvitella, minkälainen kummallinen raivokkuus valtaa ihmisen hyökättäessä", astui huoneeseen ruhtinas Andrei Bolkonski, jota Boris oli odotellut. Ruhtinas Andrei otti mielellään suojelevaan hoivaansa nuorukaisia ja oli sangen tyytyväinen, kun he kääntyivät hänen puoleensa neuvoja pyytämään. Edellisenä päivänä oli Boris tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen, ja siksi hän nyt tahtoi pistäytyä häntä tervehtimässä. Kutusof oli lähettänyt hänet viemään joitakin papereita perintöruhtinaalle, ja hän päätti matkan varrella pistäytyä turvattinsa luo, jonka toivoi tapaavansa yksin kotosalla. Tultuaan huoneeseen ja nähtyään taistelujuttuja kertoilevan husaarin (ihmistyyppi, jota ei ruhtinas Andrei saattanut kärsiä), hän hymähti ystävällisesti Borikselle, yrmisti kulmiaan ja katsoa siristeli Rostoviin ja kumarrettuaan hillitysti hän istuutui laiskan väsyneesti sohvaan. Häntä harmitti, kun oli joutunut huonoon seuraan. Rostof tämän käsitti ja siksipä hän kiivastui. "Mutta yhdentekevä", hän ajatteli, "vieras henkilö". Mutta katsahdettuaän Borikseen, hän oli huomaavinaan, että tämäkin häpesi husaaria. Vaikka Rostof sotaisen armeijahusaarin näkökannalta halveksi yleensä kaikkia esikuntaan kuuluvia adjutantti kekkuleita, ja vaikka ruhtinas Andrein käytöstapa oli epämiellyttävän pilkallinen, niin tunsi Rostof sittenkin hämmentyneensä; hän punastui ja vaikeni. Boris uteli esikunta-uutisia ja kysyi voisiko ujostelematta udella, miten heidän suunnitelmansa ovat luonnistuneet?
— Varmaankin ovat edistymässä, — vastasi Bolkonski, joka ei tahtonut sivullisten kuullen syventyä asiaan.
Berg käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi sangen kohteliaasti, onko perää siinä huhussa, että komppanian päälliköt tästälähin saisivat kahdenkertaisen muonituksen? Tähän vastasi ruhtinas Andrei hymyillen, ettei hän voi tietää näin tärkeistä hallinnollisista määräyksistä, ja tälle vastaukselle Berg nauraa hohotti iloisena.
— Teidän asiastanne keskustelemme sittemmin, — sanoi ruhtinas Andrei Borikseen kääntyen (ja samalla hän vilkasi Rostoviin). Tulkaa luokseni katselemuksen loputtua, teemme kaiken mahdollisen.
Silmäiltyään sitten huonetta ruhtinas Andrei kääntyi Rostoviin, jonka poikamaisen syvää, kiukuksi sukeutunutta hämmentymistä hän ei ollut huomaavinaan.
— Te kerroitte luullakseni Schöngrabenin taistelusta? Olitteko mukana?
— Olinpa tietenkin, — vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän vastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.
Bolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä huvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.
— Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!
— Niin, kertoellaan, — lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen raivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, — niin; paljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka ovat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden esikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.
— Joihin arvelette minunkin kuuluvan? — lausui Bolkonski, hymyillen erityisen rauhallisesti ja herttaisesti.
Rostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen tunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.
— En puhu teistä, — hän sanoi, — en teitä tunne, enkä, totta puhuen, halua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.
— Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti ruhtinas Andrei hänet tavattoman rauhallisena. — Tahdotte minua loukata, ja myönnän, että se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta myöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä joudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on Drubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton siihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, — sanoi hän, nousten seisomaan, — tiedätte nimeni ja tiedätte myös, mistä minut löytää; mutta älkää unohtako, — hän lisäsi, — etten pidä itseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä jättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan teitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! — huusi ruhtinas Andrei, kumarsi huoneessa olijoille ja poistui.
Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen? Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän vihaamansa adjutantti sirpaleen.