VIII.
Seuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan seuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen miehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli aivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin johtamalta sotaretkeltä.
Aikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti puettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin saapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen: pysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon mukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu, jotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas tömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin pukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat etupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin taas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken humu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat; sytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät määrätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että oli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan kenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt piukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten puristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät ainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin, terhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä ja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina ja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja kostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui — vieläpä nekin samaa tunsivat. Kenraalit ja sotilaat — jokainen tunsi mitättömyytensä, tietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä mahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.
Jo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki tarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot mahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen rintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.
Jokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu. Jyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut Kutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat Pavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja Itävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin järjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.
Aivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä kuiske: "tulevat! tulevat!" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä ryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.
Olmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan tyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi keihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin olisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien saapumisen johdosta. Joku huusi: "Asentoon!" Ja sitten toistivat äänet eri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.
Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden kapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan sivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat soittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan torvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin säveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta. Näiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari Aleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja ensimäinen rykmentti kirkasi: "eläköön!" niin huumaavan voimakkaasti ja iloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja voimaansa.
Rostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla, minne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän mahdottoman suuren armeijan sotilas, — hän oli täydellisesti unohtanut itsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja hän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä vastustamattomasti puoleensa.
Hän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään koko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin — mitättömän sannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen ja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja siksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan tätä mahtavaa sanaa.
— Eläköön! Eläköön! Eläköön! — raikui kaikkialta, ja rykmentti toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten "Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi humuksi.
Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä, jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit. Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen joukkion, jonka etupäässä ratsasti — kaksi keisaria. Näihin oli koko tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio keskittynyt.
Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.
Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään. Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta — jokainen piirre, jokainen liike.
Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi Itävallan keisarille ja hymähti.
Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen ja sanoi hänelle muutaman sanan.
"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!" ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."
Keisari puhui upseereillekin:
— Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta) kiitän sydämestäni kaikkia.
Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla keisarinsa puolesta.
— Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän riveissänne liehuva.
Kunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.
Keisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja sitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: "Eläköön!"
Rostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän halusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti ilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.
Silmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.
"Miten saattaa keisari epäröidä?" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui hänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui kaikki, mitä keisari teki tai puhui.
Epäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin sen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean, englantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi ohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen, säännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja edemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein eroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen joukosta.
Seurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan väsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja hänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti kaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. "Tietenkin on jätettävä silleen", hän päätteli... "Ja kannattaako ajatella ja puhua tällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun, rakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja suuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä hetkellä", — ajatteli Rostof.
Kun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot kulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin Denisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään ja näkösällä.
Vähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof, taitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja sai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu husaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan, kohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen korkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin katseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.
Rostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa koholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni kasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme kasvoilla ajoi Rostof paholaisena, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.
— Kelpo poikia Pavlogradilaiset! — lausui keisari.
"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi syöksymään tuleen", ajatteli Rostof.
Kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat jutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän rintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun vielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän puolelle.
Mutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari Aleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja kaikkeen oltiin ylen ihastuneita.
Kaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin johdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja vieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.
Kaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin olisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.