VIII.
Jalkaväen tähteet olivat ahtautuneet suppiloksi sillan suuhun ja lähtivät nyt kiireesti astumaan sillan yli. Viimein pääsivät kaikki kuormavaunut toiselle rannalle, tungos väheni, ja viimeinen pataljoona marssi sillalle. Ainoastaan Denisovin husaarit jäivät vihollisen puoleiselle rannalle. Sillalta ei vielä nähnyt vihollista, vaikkakin sen kaukaa eroitti toisella rannalla kohoavilta vuorilta, sillä joen uomasta viholliseen katsottaissa katkaisi näköpiirin noin puolen virstan päässä kukkula. Sillan ja kukkulan välissä oli aukea tasanko, jolla näkyi siellä täällä liikuskelevan tähystelijäkasakoita. Yhtäkkiä ilmestyi kukkulalle siniviittaisia sotilaita ja tykistöä. Ne ol;vat ranskalaisia. Kasakkavartiosto lähti ajamaan ravia alas pitkin vuoren rinnettä. Kaikki Denisovin eskadroonan upseerit ja sotilaat, vaikka olivatkin puhelevinaan muista asioista ja katselevinaan minne sattui, ajattelivat kuitenkin lakkaamatta vuorella olevia vihollisia, ja heidän katseensa kiintyivät väkisinkin näköpiiriin ilmestyviin pilkkuihin, jotka he tunsivat vihollisen joukoiksi. Puolestapäivästä ilma taas seestyi, kirkkaana valaisi aurinko Tonavan ja sitä ympäröivät tummat vuoret. Oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului virran vasemmalla rannalla olevilta vuorilta vihollisen torventoitotusta ja huutoja. Eskadroonan ja vihollisen välillä liikehteli enää muutamia vartiokasakoita. Ainoastaan avonainen, noin 200 sylen levyinen tasanko erotti eskadroonan vihollisesta. Vihollinen herkesi ampumasta, ja sentähden tunsivatkin sotilaat yhä selvemmin tuon julman, uhkaavan, luokseen päästämättömän ja epämääräisen rajan, joka erotti heidät vihollisesta.
"Askelkin vain tämän rajan toiselle puolelle, joka muuten muistuttaa elävien ja kuolleitten välistä rajaa, ja — edessäsi ovat tuntemattomat kärsimykset ja kuolema. Ja mitä on siellä? Kuka on siellä? tuolla, tuon kentän takana, tuon puun ja tuon auringon valaiseman katon tuolla puolla? Kenkään ei tiedä, mutta tietää tahtoisit; ja tuntuu kauhealta käydä tuon rajan poikki, ja sentään tahtoisit käydä; ja tiedät, että ennemmin tai myöhemmin on käytävä tuon rajan poikki, ja saatava selville, mitä siellä on, rajan tuolla puolla, samalla kuin on välttämäti saatava selville, mitä on kuoleman tuolla puolla. Mutta olet voimakas, terve, iloinen ja kiihtynyt, ja ympärilläsi on pelkkiä terveitä ja kiihtyneen eloisia ihmisiä." Täten tuntee, vaikkeikaan ajattele, jokainen ihminen, katsellessaan vihollista silmästä silmään, ja tämä tunne se antaa erityisen loisteen ja iloisen huimuuden tunteen kaikelle, mitä tapahtuu näinä hetkinä.
Vihollisen puoleiselta kukkulalta pöllähti savupilvi, ja vinkuen lensi tykinluoti husaarien yli. Upseerit, jotka olivat kokoontuneet yhteen joukkioon, hajaantuivat ja ratsastivat kukin paikalleen. Husaarit alkoivat huolellisesti ojennella rivejään. Syntyi haudan hiljaisuus. Sotilaat tuijottivat viholliseen ja eskadroonan päällikköön, odotellen käskyä. Lensi toinen tykinluoti, kolmas. Selvästi huomasi, että vihollinen ampui husaareja, mutta vaikkakin luotien tasaisen vinhan suhinan selvästi eroitti, lensivät ne sentään kaikki eskadroonan yli ja putosivat jonnekin etäämmälle. Husaarit eivät vilkuilleet taakseen, mutta henkeään pidätellen nousivat nuo ensi katsannalta saman —, mutta silti erinäköiset sotilaat jalustimilleen, aivan kuin päällikön käskystä, joka kerta kun kuula vinkuen lensi heidän ylitseen. Päätään kääntämättä kurkistelivat sotilaat toisiaan syrjästä, tarkastellen uteliaina, minkä vaikutuksen luodit olivat tehneet vieruskumppaliin. Jokaisen kasvoilla, Denisovista torvensoittajaan, huomasi huulten ja leuvan seutuvilla yhteisen piirteen, joka ilmaisi taistelun halua, kiihtymystä ja intoilemista. Vahtimestari oli yrmeän näköinen ja tarkasteli sotilaita aivan kuin olisi uhkaillut heitä rangaistuksella. Junkkari Mironof kumartui joka kerta, kun tykinluoti lensi eskadroonan yli. Rostof oli vasemmalla sivustalla ja istui huonojalkaisen, mutta upean Gratshikinsa selässä. Hän oli onnellisen näköinen kuin koulupoika, joka on määrätty tutkintoa suorittamaan suuren ihmisjoukon läsnä ollessa ja joka tietää siitä suoriutuvansa loistolla. Hän katsahti jokaiseen kirkkailla loistavilla silmillään, aivan kuin olisi pyytänyt tarkkaamaan, miten hän rauhallisena istuu kuulasateessa. Mutta hänenkin kasvoillaan, suun seutuvilla, oli tuo samainen piirre, joka hänen tahtomattaankin ilmaisi, että hänen olemustaan hallitsi jokin uusi, ankara tunne.
— Ken siellä kumartelee? Junkkari Mironof! Ei käy päinsä, katsokaa minuun! — huusi Denisof, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan kieppui ratsullaan eskadroonan edessä. Lyhyen vanttera Vaska Denisof nykyränenineen, mustanpuuhevine kasvoineen ja suonikkaine käsineen (sormensa olivat lyhyet ja karvapeitteiset) oli aivan ennallaan, muistuttaen sentään enemmän sitä Vaska Denisovia, joka iltasin on tyhjentänyt tavalliset "pari pulloaan". Oikea kätensä oli puristunut paljastetun miekan kahvaan. Hän oli sentään jonkun verran tavallistaan punakampi. Pörhöisen päänsä oli hän vetäissyt takakenoon, kuten linnut juodessaan. Yhtäkkiä hän armottomasti iski pienillä jaloillaan kannukset kelpo Beduininsa kylkiin. Tämä lähti nelistämään, ja näytti kuin ratsastaja olisi hervahtanut taaksepäin. Saavuttuaan eskadroonan toiselle sivustalle Denisof huusi käheällä äänellä husaareille, jotta nämä tarkastaisivat pistoolinsa. Sitten hän lähti ratsastamaan Kirsteniä kohti. Aliratsumestari ajoi käyden leveällä, lauhalla tammallaan häntä vastaan. Pitkäviiksinen aliratsumestari oli totinen, kuten tavallisesti, mutta silmänsä sentään loistivat tavallista enemmän.
— Entä nyt? — hän sanoi Denisoville — ei näy tulevan mitään tappelusta. Näethän, meikäläiset vetäytyvät takaisin.
— Piru heidät tietää, mitä tekevät! — mutisi Denisof. — Hei! Rostof! — huusi hän junkkarille, huomattuaan hänen iloiset kasvonsa. — Jopa alkaa.
Ja hän hymähti hyväksyvästi, ollen nähtävästi hyvillään junkkarin takia. Rostof tunsi olevansa ylen onnellinen. Samassa ilmestyi rykmentinpäällikkö sillalle. Denisovv pyräytti täyttä neljää häntä kohti.
— Teidän ylhäisyytenne! käskekää rynnäkköön, minä heidät karkoitan!
— Mihin tässä rynnätään, — sanoi rykmentinpäällikkö ikävän kuivasti ja nyrpisti naamansa aivan kuin olisi torjunut tunkeilevaa kärpästä. — Ja miksi tässä seisotte? Näettehän, kylkivartijat peräytyvät. Johtakaa eskadroona takasin.
Eskadroona ajoi sillan poikki ja pääsi suojaan tykinluodeilta, menettämättä ainoatakaan miestä. Sitä seurasi toinen eskadroona, joka oli ollut ketjussa, ja viimein jättivät viimeisetkin kasakat vihollisen puoleisen rannan.
Päästyään joen toiselle rannalle, lähtivät molemmat Pavlogradin rykmentin eskadroonat perätysten kulkemaan vuorelle. Rykmentinpäällikkö Karl Bogdanovitsh Schubert oli liittynyt Denisovin eskadroonaan ja ajoi käyden aivan Rostovrin edessä, muttei ollut hänestä tietääkseenkään vaikkakin he tapasivat toisensa ensi kerran Teljaninin jutun jälkeen. Rostof, joka nyt rintamassa tunsi olevansa tämän miehen vallassa, jota hän luuli syvästi loukanneensa, ei irrottanut silmiään rykmentinpäällikön leveästä selästä, hänen valkean harmaasta takaraivostaan ja punakasta niskastaan. Toisin hetkin tuntui Rostovista aivan kuin Bogdanitsh vain tahallaan tekeytyisi huomaamattomaksi, ja että hänen todellisena tarkoituksenaan oli tutkia junkkarin urhoollisuutta, ja silloin hän oikaisihe suoraksi ja katseli iloisena ympärilleen; toisin hetkin taas hänestä tuntui kuin kulkisi Bogdanitsh hänen lähistöllään vain sentähden, jotta junkkari huomaisi hänen pelottomuutensa. Milloin ajatteli hän, että hänen vihamiehensä lähettää eskadroonan huimaan rynnäkköön rangaistakseen häntä, Rostovia; milloin taas, että rykmentinpäällikkö rynnäkön jälkeen tulee hänen luokseen, kun hän haavoittuneena viruu kentällä, ja ojentaa jalomielisenä sovinnon käden.
Pavlogradilaisille tuttu, korkeahartiainen Scherkof (hän oli hiljan siirtynyt heidän rykmentistään) ajoi samassa rykmentinpäällikön luo. Palattuaan pääesikunnasta karkoitettuna takasin rykmenttiinsä Scherkof ei siellä kauvan viihtynyt, sillä hänen mielestään olisi ollut tyhmää kiristellä rintamassa nälkävyötä, kun kerran esikunnassa laiskanakin saa suuremman palkan, ja hänen onnistuikin päästä lähetiksi ruhtinas Bogrationin esikuntaan. Nyt oli hän tuonut entiselle päällikölleen käskyn jälkivartioston päälliköltä.
— Eversti, — sanoi hän synkän vakavasti, kääntyen Rostovin vihamieheen ja katsellen tovereitaan, — on käsketty pysähtymään, sytyttämään silta.
— Ketä on käsketty? — kysyi eversti synkästi.
— Enpä minäkään tiedä, eversti, ketä on käsketty — vastasi kornetti vakavana, — mutta ruhtinas minulle vain sanoi: "mene ja sano everstille, että husaarit kääntykööt takasin rutosti ja sytyttäkööt sillan."
Heti Scherkovin jälissä saapui seurue-upseeri, tuoden saman käskyn. Seurue-upseerin jälissä saapui paksu Nesvitski nelistäen kasakkahevosella, joka vaivoin kannatteli hänen suunnatonta ruhoaan.
— Miten nyt ovat asiat, eversti, — huusi hän jo kaukaa, — sanoinhan teille, että silta on sytytettävä, mutta täällä näkyy joku sotkeneen asiat; tuolla ovat kaikki järjiltään, kaikki on sekasin.
Eversti pysäytti rauhallisena rykmentin ja kääntyi Nesvitskiin:
— Te puhuitte minulle sytykkeistä, hän sanoi, — mutta sytyttämisestä ette maininneet halastua sanaa.
— Tietenkin puhuin, herraseni, — alkoi Nesvitski, ottaen lakin päästään ja järjestellen turpealla kädellään hien kostuttamia hiuksiaan, — tietenkin sanoin, että silta on sytytettävä, kun kerran määräsin asetettavaksi sytykkeitä.
— En ole teille "herraseni", herra esikunta-upseeri, ettekä ole minulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen tottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on sytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en, kautta pyhän hengen...
— Siinäpä ollaan, näin se aina käy, — sanoi Nesvitski, heiluttaen kädellään. — Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.
— Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan kun sinua hieman puserran.
— Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, — jatkoi eversti kiukkuisena...
— Eversti, — keskeytti hänet seurue-upseeri, — on kiirehdittävä, muuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.
Eversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun esikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.
— Sytytän sillan, — sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi tahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää tehtävänsä.
Hän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä olisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä Rostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.
"Arvasinhan", ajatteli Rostof: "hän tahtoo koetella minua!" Hänen sydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. "Katsokoon, olenko pelkuri!" hän ajatteli.
Taas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme, jonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei irroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen tämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes vilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran ja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.
— Kiireesti! Kiireesti! — kuuli Rostof huudettavan ympärillään.
Takertuen miekoistaan ohjaksiin, helistellen kannuksiaan ja hätäellen, laskeutuivat husaarit ratsuiltaan, tietämättä itsekään, mitä heidän oli toimitettava. Husaarit ristivät silmiään. Rostof ei enää katsellut everstiä, ei ollut hänellä siihen aikaa. Hän pelkäsi, pelkäsi kuollakseen, ettei vain jäisi jälelle husaareista. Hänen kätensä vapisi, kun hän jätti hevosensa pitelijälle, ja hän tunsi, miten veri jyskyttäen tulvaili sydämeen. Denisof ajoi takakenossa hänen ohitseen ja huusi jotain. Rostof ei nähnyt muuta kuin ympärillään juoksevia husaareja, jotka kompastelivat kannuksiinsa ja sälähteleviin säiliinsä.
— Paarit! — kuuli hän takanaan huudettavan.
Rostof ei joutunut ajattelemaan, mitä merkitsee paarien vaatiminen, hän juoksi, koettaen päästä ensimäiseksi mutta aivan sillan suussa joutui hän tahmeaan porolätäkköön, kompastui ja kaatui rähmilleen. Toiset juoksivat hänen ohitseen.
— Pitkin sivuja, ratsumestari, — kuuli Rostof rykmentinpäällikön huutavan. Tämä oli ratsastanut edellä, pysäyttänyt hevosensa lähelle siltaa ja istui nyt riemuitsevan ja iloisen näköisenä ratsullaan.
Rostof pyyhkieli poroisia käsiään ratsuhousuihinsa, vilkasi vihamieheensä ja aikoi lähteä juoksemaan eteenpäin, arvellen, että mitä kauvemmas hän pääsee sen parempi. Mutta samalla huusi hänelle Bogdanitsh, joka ei edes häntä tuntenut:
— Ken juoksee keskellä siltaa? Oikealle! Junkkari, takaisin! — huusi hän kiukkuisena, Denisoviin kääntyen, joka urhoollisuuttaan näyttääkseen oli ajanut ratsain sillalle.
— Miksi uhmailla, ratsumestari! Laskeutukaahan ratsulta, — sanoi eversti.
— Soo! onpa syy muistuttamiseen, — vastasi Vaska Denisof, kääntyen satulassaan.
Samaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri etäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin tuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään, nauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä ratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla läheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen kuljettelivat tykkejä.
"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen? Ennättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö ranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?" Sydän kurkussa tekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla rannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa tarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla läheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.
— Voi! huonosti käy husaarien! — puheli Nesvitski: — nyt ovat he jo raehaulien kantamilla.
— Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, — sanoi seurue-upseeri.
— Todellakin, — sanoi Nesvitski. — Olisi lähettänyt pari reimaa poikaa, saman työn olisivat tehneet.
— Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, — tokasi Scherkof, irroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin luontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän totta vai leikkiä. — Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten te päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten saisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos miehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle ilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.
— No, — sanoi seurue-upseeri, — pian lentävät raehaulit!
Hän osoitti ranskalaisten tykkejä, joita irroitettiin etuteloista ja käännettiin kiireellisesti vihollista kohti.
Samassa pöllähti savupatsas, toinen, kolmas melkein yhtaikaa, ja silloin kun kuului ensimäinen jymäys, näkyi neljäs savupatsas. Sitten kuului kaksi jymäystä aivan perätysten, sitten kolmas.
— Oo, oh! voihki Nesvitski, aivan kuin kivun kourissa, ja tarttui seurue-upseerin käteen. Katsokaa, eräs sotilas kaatui, kaatui, kaatui!
— Kaatui kaksi, luullakseni.
— Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, — sanoi Nesvitski, kääntyen selin siltaan.
Ranskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet syöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja raehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla Nesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi sakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset enää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit olivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.
Ranskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla, ennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli huonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta kolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.
Rostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut hakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi), sillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille, sillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja vilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit roiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut. Lähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof kiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: "Paarit!" Neljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.
— Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, — huusi haavoittunut; mutta hänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.
Nikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain etsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä, taivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan sininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan laskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan vedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset, autereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten sumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista... "En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla", ajatteli Rostof. "Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ... valitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu... Taas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja minä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on kuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota vettä, tuota rotkoa"...
Samassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset paarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja aurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan sykintään.
"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda, suojele minua!" kuiskasi Rostof hiljaa.
Husaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja rauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.
— No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... — huusi Denisof Rostovin korvaan.
"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen", ajatteli Rostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa arastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.
— Oltiinko nyt raehaulisateessa? — kysyi hän Denisovilta.
— Vieläpä hyvässäkin! — huusi Denisof: — oivallisesti toimimme! Mutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta tässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.
Ja Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat rykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.
"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut", ajatteli Rostof itsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään erikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi kerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.
— Jopa on teillä raportin aihetta, — sanoi Scherkof, — ties vaikka minutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.
— Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, — sanoi eversti iloisen juhlallisesti.
— Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?
— Tuskin mainittavia! — mörähti eversti: — kaksi husaaria haavoittunut, yksi kuollut, — sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä hän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui tuon kauniin sanan kuollut.