IX
Kutusovin johtama kolmenkymmenenviidentuhannen miehen suuruinen venäläinen armeija vetäytyi kiireesti alas pitkin Tonavan rantamaa. Bonaparten johtama sadantuhannen miehen suuruinen ranskalainen armeija kulki aivan sen kintereillä, ahdistellen sitä lakkaamatta. Seudun asukkaat kohtelivat venäläisiä vihamielisesti; he kärsivät muonan puutetta; he eivät enää luottaneet liittolaisiinsa, ja kaikki ennen sotaretken alkamista laaditut suunnitelmat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Armeija pysähtyi ainoastaan vihollisen pakoittamana, ja jälkijoukot kahakoivat ainoastaan sen verran, että armeija kuormastojaan menettämättä saattoi jatkaa peräytymistään. Niinpä kahakoittiin Lambachin, Amstettenin ja Melkin luona; mutta huolimatta venäläisten urhoollisuudesta ja jäykkyydestä, jota muuten vihollinenkin oli ihmetellyt, oli näiden kahakoiden seurauksena vain yhä nopeampi peräytyminen. Ne itävaltalaiset joukko-osastot, jotka olivat pelastuneet Ulmin luona ja sittemmin Braunaun luona yhdistyneet Kutusovin joukkoihin, erkanivat nyt venäläisistä, ja niin ollen jäi Kutusof oman onnensa nojaan nääntyneine, heikkoine joukkoineen. Wienin puollustaminen ei enää saattanut tulla kysymykseenkään. Ei ollut enää ajatteleminenkaan hyökkäyssotaa, jonka itävaltalainen hovisotaneuvosto niin syvällisesti oli suunnitellut kaikkien uusimman sotataidon sääntöjen mukaisesti. Kutusoville oli tämä suunnitelma annettu hänen Wienissä ollessaan. Kutusovin ainoana tehtävänä — ja sekin näytti miltei saavuttamattomalta — oli yrittää päästä yhtymään Venäjältä tuleviin joukkoihin, jos hän tahtoi välttää Mackin kohtalon Ulmin luona.
Lokakuun 28 p:nä saapui Kutusof armeijoineen Tonavan vasemmalle rannalle ja pysähtyi ensi kerran levähtämään, sillä nyt erotti Tonava hänet vihollisen pääjoukoista. 30 p:nä hän hyökkäsi Tonavan vasemmalla rannalla majailevan Mortierin divisioonan kimppuun ja löi sen perinpohjin. Tässä taistelussa saivat venäläiset ensimäiset voitonmerkkinsä: lipun, kanuunia ja kaksi ranskalaista kenraalia. Kaksiviikkoisen peräytymisen aikana pysähtyivät venäläiset nyt ensi kerran ja, taistelun tauottua, jäi tappotanner heille, ja ranskalaiset karkoitettiin. Vaikkakin joukot olivat miltei alastomat, lopen uupuneet, ja kolmas osa miehistä oli jättänyt rintaman sairaina, haavoittuneina, kuolleina; vaikkakin sairaat ja haavoittuneet oli täytynyt jättää Tonavan toiselle puolelle vihollisen jalomielisyyden varaan; vaikkakin Kremsin suuret sairaalat ja sairaaloiksi järjestetyt yksityiset talot olivat riittämättömät mukana kuljetetuille sairaille ja haavoittuneille; niin kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, olivat pysähtyminen ja Mortierista saatu voitto huomattavasti elvyttäneet sotilasten mielialaa. Armeijassa ja pääkortteerissa kiertelivät mitä toivehikkaammat, joskin epäillyttävät huhut: että Venäjältä oli muka tulossa apujoukkoja, että itävaltalaiset muka olivat lyöneet ranskalaiset, ja että Bonaparte säikähtyneenä pakeni minkä kerkesi.
Ruhtinas Andrei oli taistelun aikana ollut itävaltalaisen kenraalin, Schmidtin, adjutanttina. Schmidt kaatui taistelussa. Ruhtinas Andrein hevonen haavoittui, ja häntä itseään raappasi kiväärinluoti käsivarteen. Ylipäällikön erityisestä suosiosta sai hän toimekseen viedä voitonsanoman Itävallan hoviin, joka ei enää oleillut ranskalaisten uhkaamassa Wienissä, vaan oli muuttanut Brünniin. Taisteluyönä oli ruhtinas Andrei ratsain saapunut Dohturovin armeijasta ylipäällikön luo Kremsiin. Hän oli kiihtynyt, muttei suinkaan väsynyt (sillä vaikka hän näköjään olikin heikkorakenteinen, kesti hän kuitenkin ruumiillisia vaivoja ja vastuksia helpommin kuin vahvimmat miehet), ja vielä samana yönä lähetettiin hänet viestinviejänä Brünniin. Tällainen toimi oli sangen merkitsevä porras ylenemisen tiellä, puhumattakaan palkinnoista.
Yö oli pimeä, taivas tähdissä. Taisteluyönä oli satanut lunta, ja mustana häämöitti tie valkean lumen keskessä. Ruhtinas Andrei ajoi huimaa vauhtia postivaunuissa ja vieritteli mielessään milloin taistelusta saamiaan vaikutelmia, milloin sitä mielialaa, jonka voitonsanoma aikaan saa hovissa, milloin taas ylipäällikön ja tovereitten saattajaispuheita. Hän tunsi samaa kuin ihminen, joka kauvan odotettuaan onneaan, vihdoinkin on luullut päässeensä sen esikartanolle. Heti kun hän sulki silmänsä oli hän kuulevinaan tykkien ja pyssyjen pauketta, johon sulautuivat pyörien kolina ja voiton riemastus. Toisinaan tuntui hänestä kuin venäläiset pakenisivat, kuin hän itse olisi kaatunut; mutta silloin hän aina heräsi, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi ollut onnellinen tietäessään, että tämä oli ollut vain harhaluuloa, ja että todellisuudessa ranskalaiset pakenivat. Jälleen muisteli hän kaikkia voiton yksityiskohtia, rauhallista miehuuttaan taistelun tuoksinassa, ja rauhoituttuaan hän taas uinahti... Pimeätä tähtiyötä seurasi kirkas, iloinen aamu. Aurinko sulatti lunta, hevoset laukkasivat vinhaan, ja oikealla ja vasemmalla vilahteli yhä uusia, vaihtelevia metsiä, ketoja, kyliä.
Eräällä asemalla sivuutti hän haavoittuneita kuljettavan kuormaston. Venäläinen upseeri, kuormaston johtaja, loikoi etumaisilla rattailla ja sätti, hurjasti huutaen, erästä sotilasta. Pitkillä saksalaisilla vankkureilla loikoili kullakin noin kuusi seitsemän kalpeata, sidottua, likaista haavoittunutta, heiluen ja häälyen, vankkurien vaappuessa kivisellä tiellä. Toiset puhelivat keskenään (ruhtinas Andrei kuuli heidän puhuvan venättä), toiset näversivät leipää, mutta heikoimmat sairaat olivat ääneti ja katselivat sairaaloisen hellästi ja lapsellisen osaaottavasti ohi kiitävää viestinviejää.
Ruhtinas Andrei käski pysäyttämään ja kysyi eräältä sotilaalta, missä taistelussa he olivat haavoittuneet. "Toissapäivänä Tonavalla", vastasi sotilas.. Ruhtinas Andrei kaivoi kukkaron taskustaan ja antoi sotilaalle kolme kultarahaa.
— Kaikille yhteisesti, — lisäsi hän upseerille, joka oli saapunut paikalle. Tulkaa terveiksi, pojat, — sanoi hän sotilaille, — paljon on vielä toimitettavaa.
— Minkälaisia uutisia, herra adjutantti? — kysyi upseeri, joka nähtävästi mielellään olisi ryhtynyt puheisiin.
— Hyviä! Eteenpäin, — huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset lähtivät laukkaamaan.
Oli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi ympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja upeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin vilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa sotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja unettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa reippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään aivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja selvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun yksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen tarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti niitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset kysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset samoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille. Mutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen luokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja, johdatti hänet toisen käytävän edustalle.
— Käytävästä oikealle; siellä, Euer Hochgeboren,[60] tapaatte päivystävän sivuis-adjutantin, — sanoi virkamies. — Hän johtaa teidät sotaministerin luo.
Päivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni sotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja, kumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan edellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin työhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä kohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia heittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala vaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne samalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut minkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian syyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että sotaministeriä. "Heistä varmaankin", hän ajatteli, "tuntuu sangen helpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!" Hän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti sotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä vain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän vieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen tulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää, jossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään jotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin merkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi avautui ja alkoi kuulua askelia.
— Ottakaa tämä ja viekää, — sanoi sotaministeri adjutantilleen, ojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut huomaavinaankaan viestintuojaa.
Ruhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin maailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän ainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. "Mutta minusta on aivan yhdentekevää", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut paperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli viisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään ruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä, nähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi tyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä. Tällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen kuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.
— Sotamarski Kutusoviltako? — hän kysyi. — Toivon teidän tuovan hyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo aikakin!
Hän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi lukea sitä surullisen näköisenä.
— Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! — huudahti hän saksaksi. — Minkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!
Silmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti ruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.
— Ah, minkälainen onnettomuus! Sanoitteko, että taistelu oli ratkaiseva? Mortier ei kuitenkaan ole joutunut vangiksi. (Hän vaipui hetkiseksi aatoksiinsa.) Olen iloinen tuomistanne hyvistä uutisista, vaikkakin Schmidtin menettäminen on kallis maksu voitosta. Hänen majesteettinsa haluaa varmaankin tavata teidät, muttei tänään. Kiitän teitä, levätkää. Tulkaa huomenna paraatin jälkeen juhlallisiin vastaanottajaisiin. Ilmoitan muuten teille tästä.
Keskustelun aikana hävinnyt tyhmä hymy ilmestyi taas sotaministerin kasvoille.
— Näkemiin, kiitän teitä sydämellisesti. Keisari varmaankin haluaa tavata teidät, — hän toisti ja kumarsi.
Kun ruhtinas Andrei oli poistunut hovin suojista tunsi hän, että hän nyt oli jättänyt voiton hänessä herättämän onnen ja mielenkiinnon sotaministerin ja kohteliaan adjutantin välinpitämättömiin käsiin. Hetkessä saivat hänen ajatuksensa aivan toisen suunnan: voitto tuntui hänestä nyt kaukaiselta, hämärältä muistelmalta.