X.
Ruhtinas Andrei asui Brünnissä tuttavansa, venäläisen valtiomiehen Bilibinin luona.
— Bakas ruhtinas, mieluisampaa vierasta en saata ajatella, — sanoi Bilibin tullessaan ruhtinas Andreita vastaan. — Frans, vie ruhtinaan tamineet minun makuusucjaani! — sanoi hän palvelijalleen, joka saattoi ruhtinas Andreita. — Miten, voiton viestintuojanako? Verratonta. Minä tässä istuskelen sairaana, kuten näette.
Kun ruhtinas Andrei oli pessyt itsensä ja vaihtanut pukua tuli hän valtiomiehen komeaan työhuoneeseen ja istuutui katetun puolispöydän ääreen. Bilibin istui rauhallisena uunin ääressä.
Vaivaloisen matkansa ja koko rasittavan sotaretken jälkeen, jonka aikana hänen oli täytynyt kieltäytyä elämän mukavuuksista, vieläpä puhtauden vaatimuksistakin, tuntui ruhtinas Andreista sangen suloiselta levätä tässä elämän komeudessa ja loistossa, johon hän lapsuudesta saakka oli tottunut. Sen ohessa tuntui hänestä hauskalta itävaltalaisen kohtelun jälkeen haastella venäläisen kanssa, vaikkeikaan venäjänkielellä (he puhelivat ranskaa), mutta sentään venäläisen kanssa, jonka hän luuli, kuten oli laita kaikkien venäläisten, tuntevan nurjamielisyyttä itävaltalaisiin. (Viime tapausten johdosta oli tämä nurjamielisyys käynyt erittäin tuntuvaksi).
Bilibin oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapoika ja oli kuulunut samaan seurapiiriin kuin ruhtinas Andreikin. He olivat olleet tuttavat jo Pietarissa, mutta lähemmin olivat he tutustuneet vasta Wienissä. kun ruhtinas Andrei oli oleskellut siellä Kutusovrin seuralaisena. Samoin kuin ruhtinas Andrei oli lupaava kyky sotilasalalla, samoin, ja vieläpä enemminkin, oli Bilibin valtiomiesalalla. Hän oli vielä nuori mies, muttei suinkaan nuori valtiomies, sillä hän oli alkanut uransa jo kuudentoista vuotiaana, oli ollut Pariisissa, Kööpenhaminassa, ja nyt oli hänellä Wienissä sangen huomattava asema. Sekä kansleri että Venäjän lähettiläs tunsivat hänet ja pitivät häntä suuressa arvossa. Hän ei kuulunut siihen valtiomiesten suureen joukkoon, joilla, ollakseen erittäin hyviä valtiomiehiä, täytyy olla ainoastaan kielteisiä ansioita, joiden täytyy olla tekemättä määrättyjä tekoja ja täytyy osata ranskaa; hän kuului niihin valtiomiehiin, jotka tahtovat ja osaavat tehdä työtä, ja niinpä hän saattoikin toisinaan, laiskuudestaan huolimatta, istua yökausia kirjoituspöytänsä ääressä. Työn laadusta välittämättä hän jätti aina yhtä hyvää jälkeä. Hänen mieltään ei kiinnittänyt kysymys "miksi?", vaan kysymys "miten?" Hänestä oli yhdentekevää, mitä valtiollinen asia koski, kunhan vain sai taitavasti, sattuvasti ja pyörein lauseparsin kyhätä kiertokirjeen, muistutekirjelmän tai tiedonannon. Tällainen työ tuotti hänelle mielihyvää. Bilibinin ansiot eivät rajoittuneet yksinomaan kirjallisiin töihin, hän oli myös kuulu siitä, että taisi verrattomasti käyttäytyä ja puhua ylhäisissä seurapiireissä.
Työnteko ja keskusteleminen olivat Bilibinille yhtä rakkaat, mutta hän piti ainoastaan taiteellisesti kauniista ja nerokkaasta keskustelemisesta. Seuroissa hän aina odotteli tilaisuutta lausuakseen jotain erinomaista eikä hän milloinkaan sekaantunutkaan keskusteluun, jollei tarjoutunut tällaista tilaisuutta. Hänen puheensa oli aina höystetty alkuperäisen nerokkailla, pyöreän hiotuilla lauseparsilla, jotka herättivät yleistä mielenkiintoa. Nämä lauseparret syntyivät Bilibinin sisäisessä työpajassa aivan kuin itsestään, ja tahallaan hän ne laati helposti tajuttavaan muotoon, jotta suuren maailman tyhjätaskutkin saattoivat ne kätkeä muistiinsa ja sitten kuljetella niitä vierashuoneesta vierashuoneeseen. Ja todellakin, les mots de Bilibine se colportaient dans les salons de Vienne,[61] ja niillä oli usein vaikutusta niin sanottuihin tärkeisiin asioihin.
Hänen laihat, raukeat, kellahtavat kasvonsa olivat kokonaan syvien kurttujen uurtamat. Ja nämä kurtut olivat aina niin huolellisesti ja tarkoin huuhdellut kuin näpit kylvyn jälkeen. Näiden kurttujen liikkeisiin rajoittuikin pääasiallisesti hänen kasvojensa liikehtiminen. Milloin muodostui hänen otsalleen leveitä vakoja, kulmat kohousivat korkealle, milloin taas kulmat laskeutuivat, ja poskille muodostui syviä kurttuja. Syvistä kuopistaan katselivat pienet silmät aina suoraan eteensä, ja niissä oli aina iloinen ilme.
— No, nythän kerrottekin meille urotöistänne, — hän sanoi.
Vaatimattomasti ja kertaakaan itseään mainitsematta kertoi Bolkonski taistelun menosta ja käynnistään sotaministerin luona.
— Ils m'ont reçu avec ma nouvelle comme un chien dans un jeu de quilles,[62] — päätti hän kertomuksensa.
Bilibin hymähti, ja kurtut hänen kasvoillaan siliytyivät.
— Cependant, mon cher, — sanoi hän, tarkastellen etäältä kynttään, ja hänen vasemman silmänsä yläpuolelle muodostui kurttu, — malgré la haute estime que je professe pour le oikeauskoiseen venäläiseen armeijaan, j'avoue que votre victoire n'est pas des plus victorieuses.[63]
Hän jatkoi yhä samaan tapaan ranskaksi, lausuen venäjäksi ainoastaan ne sanat, jotka hän tahtoi pilkallisesti alleviivata.
— Miten kävi? Suunnattomine joukkoinenne syöksyitte te onnettoman Mortierin kimppuun, jolla ei ollut kuin yksi divisioona, mutta kuitenkin livisti Mortier käsistänne. Mikä voitto tämä on?
— Vakavasti puhuen, — vastasi ruhtinas Andrei, — voimme kuitenkin sanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...
— Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?
— Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti kuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten teille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille onnistunut edes viiteen iltapäivällä.
— Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt keritä perille seitsemältä aamulla, — sanoi Bilibin, hymyillen, — olisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.
— Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea vakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? — sanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.
— Tiedän, — keskeytti hänet Bilibin, — teidän arvelevan, että on sangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se on, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö, jolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän voitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen, tunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria ja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä olekkaan Prateria.
Hän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät otsalta kurtut.
— Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä "miksi", rakas ystävä, — sanoi Bolkonski. — Tunnustan, etten oikein käsitä asioita; kenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko järkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää kokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise elonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin Kutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten voittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes viehätä tapauksen yksityisseikat.
— Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön Venäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä liikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta tuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin — kuten tiedätte, un archiduc vaut l'autre [64] — voitosta, niin kyllä silloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi tullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu meistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään aikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette sitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on kanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman kenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten meitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella ärsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu aivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin saaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin voiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on jo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.
— Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?
— Onpa niinkin, ja Bonaparte on Sehönbrunnissa, ja kreivi, meidän rakas kreivimme Vrbna on matkalla hänen luokseen tiedustelemaan hänen käskyjään.
Nyt tunsi Bolkonski, ettei hän, matkan vaivoista ja vaikutelmista uupuneena, väsyneenä vastaanotosta ja erittäinkin ateriasta, voinut käsittää kuulemainsa sanojen merkitystä.
— Tänään aamulla kävi luonani kreivi Lichtenfels, — jatkoi Bilibin, — ja näytti minulle kirjeen, jossa tarkasti kerrottiin ranskalaisten paraatista Wienissä. Prinssi Murat ja koko hälinä... Näette siis, ettei teidän voittonne ole omiaan herättämään suurtakaan iloa, eikä teitä siis voida ottaa vastaan pelastajana...
— Minusta on todellakin yhdentekevää, aivan yhdentekevää, — sanoi ruhtinas Andrei, joka vähitellen alkoi käsittää, ettei hänen tuomallaan voitonsanomalla Kremsin taistelusta todellakaan ollut suurtakaan merkitystä niin tärkeiden tapausten rinnalla kuin Itävallan pääkaupungin menettäminen. — Miten on Wien saatettu valloittaa? Entä silta, ja kuuluisa siltavaruste, ja ruhtinas Auersperg? Meillä huhuiltiin, että ruhtinas Auersperg puollustaa Wieniä.
— Ruhtinas Auersperg on tällä puolella, meidän puolella, ja suojelee meitä; arvelen hänen suojelevan huonosti, mutta suojelee hän sentään. Mutta Wien on toisella puolella. Siltaa ei toki vielä ole vallattu, ja toivon, ettei sitä vallatakkaan, sillä sen alle on kaivettu miinoja, ja tarpeen tullen räjäytetään se ilmaan. Muussa tapauksessa olisimme jo aikoja sitten olleet Böhmin vuoristossa, ja teillä olisi ollut tukala neljännestunti kahden tulen välissä.
— Mutta tästä ei toki vielä seuraa sotaretken loppuminen, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Arvelen sen jo loppuneen. Ja samaa arvelevat täkäläiset verrattomat nahjukset, mutteivät uskalla ilmaista arvelujaan. Käy, kuten ennustin sodan alussa: ei teidän kahakkanne Dürensteinen luona, eikä ylimalkaan ruuti ratkaise asiaa, vaan ruudin keksijät, — sanoi Bilibin, toistaen tavallisen lausepartensa. Kurtut hänen otsallaan siliytyivät, ja hän vaikeni hetkeksi. — Nyt on vain kysymys keisari Aleksanterin ja Preussin kuninkaan kohtauksesta Berliinissä. Jos Preussi yhtyy liittoon, niin velvoittaa se Itävaltaakin, ja silloin jatkuu sota. Jollei näin käy, niin on ainoastaan sovittava paikasta, missä on ryhdyttävä laatimaan alustavia pykäliä uuteen Campo Formioon.
— Mutta onpa siinä tavaton nerokkuus, — huudahti yhtäkkiä ruhtinas Andrei, puristaen pienen kätensä nyrkkiin ja lyöden sen pöytään. — Ja entä sitä onnea, joka tätä miestä seuraa!
— Buonaparteako? — sanoi kysyvästi Bilibin, rypistäen otsaansa ja ilmaisten täten, että hänellä on sutkaus valmiina. — Buonaparteako? — hän sanoi, korostaen erityisemmin u äännettä. — Arvelen kuitenkin, että nyt, kun hän säätää Itävallalle lakeja Schönbrunnista, hänet voitaisiin vapauttaa u äänteestä. Otan lopullisesti käytäntöön uuden tavan ja kutsuu häntä ainoastaan Bonaparteksi.
— Leikki sikseen, — sanoi ruhtinas Andrei, — arveletteko todellakin, että sotaretki on päättynyt?
— Sanonpa teille, mikä on minun mielipiteeni. Itävalta on vetänyt lyhyen tikun, mutta se ei ole tottunut tällaiseen. Ja se on kostava. Ja syynä sen onnettomuuteen on, ensiksikin se, että maakunnat ovat hävitetyt (kerrotaan, että meidän oikeauskoinen armeijamme on ollut julma ryöstämään), armeija lyöty, pääkaupunki vihollisen vallassa, ja kaikki tämä pour les beaux yeux du[65] Sardinian kuninkaan. Ja siksipä — meidän kesken sanottuna, rakkaani — minä vainuan, että meitä petetään, minä vainuan lähentelemistä Ranskaan ja rauhan suunnitelmia, salaisen rauhan, joka solmitaan meidän tietämättämme.
— Se on mahdotonta! — sanoi ruhtinas Andrei — se olisi toki liian alhaista.
— Ken elää, hän näkee, — sanoi Bilibin, päästäen taas kurtut siliytymään, merkiksi, että tahtoo lopettaa keskustelun.
Kun ruhtinas Andrei oli vetäytynyt häntä varten varattuun huoneeseen ja puhtaisiin liinavaatteisiin pukeutuneena oli heittäytynyt höyhenpatjoille ja hajuvesiltä tuoksuville, lämmitetyille pään-alusille, — niin tuntui hänestä kuin taistelu, josta hän oli tullut tuomaan viestiä, olisi ollut kaukana, kovin kaukana hänestä. Preussin liitto, Itävallan petollisuus, Bonaparten uusi riemukulku, juhlalliset vastaanottajaiset hovissa, paraati ja keisari Fransin tapaaminen seuraavana päivänä — kaikki nämä seikat olivat vallanneet hänet kokonaan.
Hän sulki silmänsä, mutta samassa kuuli hän tykkien jyskettä, pyssyjen pauketta, rattaiden pyöräin kolinaa, ja taas näki hän muskettisoturien pitkissä jonoissa laskeutuvan vuorelta, ranskalaisten ampuvan, ja hän tunsi, miten hänen sydämensä vavahti, hän ajaa eteenpäin Schmidtin rinnalla, luodit vinkuvat iloisesti hänen ympärillään, ja hänen sydämensä täyttää valtavan voimakas elämän ilo, jollaista hän ei ollut tuntenut sitten lapsuuden päiväin.
Hän heräsi...
"Niin, niinhän se kävi!..." sanoi hän, hymyillen lapsekkaan onnellisena, ja vaipui sikeään, nuorekkaaseen uneen.