XI.
Seuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään äskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että hänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen mieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja edellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia varten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut hänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja kauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä. Kuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei ennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.
Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin, erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti meikäläisiksi, les notres. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa, joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he mielellään, kuten omaisen (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.
— Mutta sepä vasta on jotain, — puhui eräs heistä, kertoessaan, miten hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, — sepä vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä hetkellä!...
— Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan, tämä kauhea mies!
Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.
— Parlez moi de ça,[66] — hän sanoi.
— Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!
— Ette tiedä, Bolkonski, — sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin kääntyen, — että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on toimittanut naismaailmassa.
— La femme est la compagne de l'homme,[67] — lausui ruhtinas Hippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.
Bilibin ja meikäläiset nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä silmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän (hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa tähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.
— Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, — sanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. — Hän on verraton puhuessaan politiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.
Hän istuutui Hippolytin viereen, veti otsansa kurttuihin ja alkoi puhua politiikasta. Ruhtinas Andrei ja muut vieraat ympäröivät heidät.
— Berlinin ministerineuvosto ei voi lausua mielipidettään liitosta, — alkoi Hippolyt, vilkaisten merkitsevästi kuulijoihin, — lausumatta ... kuten viimeisessä nootissaan ... ymmärrättehän ... ymmärrättebän ... muuten, jollei hänen Majesteettinsa Keisari poikkea meidän liittomme perusteista...
— Odottakaa, en ole vielä lopettanut, — sanoi hän ruhtinas Andreille, tarttuen tämän käteen. — Arvelen, että l'intervention on oleva pysyvämpi kuin non-intervention.[68] Ja... — Hän vaikeni. — Ei voida pitää asiaa päättyneenä, vaikkeikaan meidän kirjelmäämme lokakuun 28 p:ltä ole hyväksytty. Näin on kaikki päättyvä.
Ja hän päästi Bolkonskin käden, osoittaakseen, että oli lopullisesti päättänyt puheensa.
— Demosthenes, tunnen sinut kivennupulasta, joka on kätkettynä kultaiseen suuhusi, — sanoi Bilibin, ja mielihyvästä oli hänen päänahkansa laskeutunut tuntuvasti kasvoille.
Kaikki alkoivat nauraa. Hippolyt nauroi muita äänekkäämmin. Nähtävästi hän kärsi ja oli pakahtua, mutta siitä huolimatta hän ei voinut pidättyä raivokkaasta naurusta, joka väänsi kummasti hänen muuten niin elottomat kasvonsa.
— Nyt ehdotan teille jotain, hyvät herrat, — sanoi Bilibin: — Bolkonski on vieraani, ja minä tahdon, voimieni mukaan, valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia kaikista täkäläisistä huvituksista. Jos olisimme Wienissä, niin eipä olisi aprikoimista; mutta täällä, tässä surkeassa mähriläisessä luolassa on se vaikeampaa, ja siksipä vetoankin teidän kaikkien apuun. Il faut lui faire les honneurs de Brünn.[69] Teidän osaksenne lankee teaatteri, minun osalleni seurapiirit, teille, Hippolyt, tietenkin naiset.
— Hänelle on näytettävä suloinen Amelie! — sanoi eräs meikäläisistä, näppiään suudellen.
— Ylimalkaan, tämä verenhimoinen sotilas, —, sanoi Bilibin — on totutettava ihmisystävällisempiin elämäntapoihin.
— Tuskinpa käytän hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne, hyvät herrat, ja nyt täytyy minun lähteä, — sanoi Bolkonski, vilkaisten kelloon.
— Mihin?
— Keisarin luo.
— Oi! oi! oi!
— Näkemiin saakka, Bolkonski! Näkemiin saakaa, ruhtinas; tulkaa ajoissa puolisille. Me teidät pidämme lämpimänä.
— Koettakaa mahdollisimman kehuvasti puhua muonituksesta ja majoituksesta, kun joudutte puheisiin keisarin kanssa, — sanoi Bilibin, saattaessaan Bolkonskia eteiseen saakka.
— Haluaisin kiittää, mutten voi kokemuksieni perustalla, — vastasi Bolkonski, hymyillen.
— Ylimalkaan, puhukaa mahdollisimman paljon. Keisari rakastaa intohimoisesti vastaanottoja; mutta itse hän ei pidä puhumisesta, eikä hän taidakkaan puhua, kuten näette.