XII.
Juhlallisissa vastaanottajaisissa keisari Frans vain katsahti jäykästi ruhtinas Andreita kasvoihin, kun tämä seisoi määrätyllä paikalla itävaltalaisten upseerien joukossa, ja nyökäytti pitkänomaisella päällään. Mutta vastaanottajaisten jälkeen ilmoitti eilinen sivuisadjutantti Bolkonskille sangen kohteliaasti, että keisari haluaa keskustella hänen kanssaan kahdenkesken. Keisari otti vastaan hänet seisoen keskellä huonetta. Ennen keskustelun alkua tuntui keisari jonkun verran hämmentyneeltä, ja näytti kuin ei hän olisi tiennyt, mitä hänen olisi sanottava, ja näytti punastuneen. Tämä ihmetytti ruhtinas Andreita.
— Sanokaahan, milloin taistelu alkoi? — kysyi hän hätäisesti.
Ruhtinas Andrei vastasi. Sitten seurasi toisia yhtä yksinkertaisia kysymyksiä: "onko Kutusof terve? milloin hän oli lähtenyt Kremsistä?" y.m.s. Keskustelun aikana oli keisarin kasvoilla sellainen ilme aivan kuin hänen tarkoituksensa olisikin vain tehdä määrätty luku kysymyksiä. Vastauksista hän vähät välitti, sen huomasi liiankin selvästi.
— Milloin alkoi taistelu? — kysyi keisari.
— En voi ilmoittaa teidän majesteetillenne, milloin taistelu alkoi rintamassa, mutta Dürensteinissa, missä silloin olin, alkoivat joukot hyökätä kuudetta käydessä iltapäivällä, — sanoi Bolkonski, elostuen, sillä hän arveli, että hänen nyt onnistuisi esittää jo valmiiksi suunnittelemansa kuvaus kaikesta, mitä tiesi ja mitä oli nähnyt.
Mutta keisari vain hymähti ja keskeytti hänet.
— Kuinka monta penikulmaa?
— Mistä ja mihin, teidän keisarillinen korkeutenne?
— Dürensteinistä Kremsiin.
— Kolme ja puoli penikulmaa, teidän keisarillinen korkeutenne.
— Ovatko ranskalaiset poistuneet vasemmalta rannalta?
— Urkkijain tietojen mukaan kulkivat viimeiset yöllä lautoilla.
— Onko Kremsissä tarpeeksi rehua?
— Rehua ei ole toimitettu niin paljon kuin...
Keisari keskeytti hänet.
— Milloin kaatui Schmidt?...
— Luullakseni klo 7.
— Klo 7. Sangen surullista! Sangen surullista!
Keisari sanoi olevansa kiitollinen ja kumarsi. Ruhtinas Andrei poistui huoneesta, ja heti riensivät hovilaiset hänen kimppuunsa utelemaan. Hän näki ympärillään pelkkiä ystävällisiä silmiä ja kuuli ystävällisiä sanoja. Eilinen sivuisadjutantti nuhteli häntä, kun hän ei ollut jäänyt asumaan hoviin, ja tarjosi omaa taloaan hänen käytettäväkseen. Sotaministeri tuli hänen luokseen ja onnitteli häntä sen johdosta, että keisari oli suvainnut nimittää hänet Maria Theresian ritarikunnan kolmannen luokan ritariksi. Keisarinnan kamariherra pyysi häntä saapumaan hänen majesteettinsa keisarinnan puheille. Arkkiherttuatar tahtoi myös tavata hänet. Hän ei tiennyt, kenelle hänen olisi pitänyt vastata, ja vaikeni hetkiseksi kootakseen ajatuksensa. Venäjän lähettiläs tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet akkunan luo ja alkoi puhella hänen kanssaan.
Vastoin Bilibinin arveluja oli hänen tuomansa tieto synnyttänyt riemua. Oli määrätty pidettäväksi kiitosjumalanpalvelus. Kutusof sai Maria Theresian suuren ristin, ja koko armeija sai palkintoja. Bolkonski sai kutsuja kaikilta tahoilta, ja kaiken aamua ajeli hän vieraskäynneillä korkeiden itävaltalaisten virkamiesten luona. Viidettä käydessä iltapäivällä olivat vieraskäynnit tehdyt. Ruhtinas Andrei oli mielessään sommitellut isälleen kirjeen taistelusta ja matkastaan Brünniin ja oli nyt jo palaamassa Bilibinin asunnolle. Tämän portaiden edessä huomasi hän puoleksi sälytetyt vähäiset vaunut. Bilibinin palvelija, Frans, tuli ovesta, kantaa laahustaen raskasta matkalaukkua.
Matkan varrella oli ruhtinas Andrei poikennut kirjakauppaan varustautumaan kirjoilla sotaretkeä varten ja oli istahtanut siellä hetkisen.
— Mitä nyt on tekeillä? — kysyi Bolkonski palvelijalta.
— Voi, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Frans, vaivoin raastaen matkalaukkua vaunuihin. — Matkustamme vielä edemmäs. Paholainen on taas kintereillämme!
— Mitä? Mitä? — kyseli ruhtinas Andrei.
Bilibin tuli kiirehtien ovesta. Hänen aina rauhallisilla kasvoillaan huomasi kiihtymyksen merkkejä.
— Ei, ei, myöntäkää, että tämä on verraton juttu, — hän sanoi, — tämä Thaborin (silta Wienissä) sillan juttu. He ovat kulkeneet sen yli vastarintaa kohtaamatta.
Ruhtinas Andrei oli aivan ymmällä.
— Mutta mistä tulette, kun ette tiedä sitä, mistä haastelee jokainen ajurikin kaupungissa?
— Tulen arkkiherttuattaren luota. En siellä mitään kuullut.
— Ettekö ole huomannut, että kaikkialla varustaudutaan matkalle.
— En ole huomannut... Mutta mitä on tekeillä? — kysyi ruhtinas Andrei kärsimättömänä.
— Mitäkö tekeillä? Onhan vain! Ranskalaiset ovat kulkeneet sillan yli, jota Auerspergin piti puollustaa. Siltaa ei räjäytetty, ja nyt kiirehtii Murat Brünniä kohti, ja tuossa tuokiossa ovat ranskalaiset täällä.
— Miten täällä? Miksei sitten räjäytetty siltaa, olihan se miinoitettu?
— Sitä kysyn teiltä. Sitä ei kenkään tiedä, ei Bonapartekaan.
Bolkonski kohautti harteitaan.
— Mutta jos vihollinen on kulkenut sillan yli, niin silloin on armeija mennyttä: siltä katkaistaan paluutie, — hän sanoi.
— Siinäpä ollaan, — vastasi Bilibin. — Kuulkaahan: Ranskalaiset saapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana päivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard, nousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki ovat gascognelaisia.) "Hyvät herrat", puhuu eräs heistä — "te tiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee uhkaava jete de pont[70] ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen sotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän ylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi mielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja valloittakaamme silta." — "Menkäämme", sanoivat toiset; ja he menevät ja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen Tonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne ja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.
— Jättäkää jo leikinlasku, — sanoi ruhtinas Andrei surullisen totisena.
Tämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.
Heti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema, pisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija tästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka eroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle kunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta, hän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan, sotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan pelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman toteuttaminen.
— Jättäkää jo leikinlasku, — hän sanoi.
— En laske leikkiä, — jatkoi Bilibin, — en tiedä mitään todenpaa ja surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he, sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa. Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt, voimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, qu'il n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur l'ennemi.[71] (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, — jatkoi hän, rauhoittuen hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, — tämäpä vasta jotain: ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei halpamaisuudeksi...
— Kenties kavallukseksi, — sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia, joka häntä odotti.
— Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, — jatkoi Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä on samaa kuin Ulmin luon... — Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa lausepartta: — c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes,[72] — sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen, vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.
Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti hymyillen, tarkastaa kynsiään.
— Mihin menette? — sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.
— Lähden matkalle.
— Mihin?
— Armeijaan.
— Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.
— Mutta nyt lähden heti.
Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui omaan huoneeseensa.
— Kuulkaahan, rakkaani, — sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein huoneeseen. — Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?
Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki kurtut kasvoiltaan.
Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.
— Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (mon cher, c'est de l'heroisme".[73]
— Ei lainkaan, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa... Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen mukavasti ja rauhallisesti.
— Jättäkää jo leikinlasku, — sanoi Bolkonski.
— Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.
Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa oli kumoamaton.
— Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, — sanoi ruhtinas Andrei kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".
— Rakkaani, olette sankari, — sanoi Bilibin.