XIII.
Rostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston edessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli Rostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä raukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan himmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän kuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän sittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus mustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä, missä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että hänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen silmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin, milloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän aina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat. Toisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin töytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon äärettömään sumumereen. "Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista", ajatteli Rostof, "että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän minulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän saattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan olemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on tutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet seurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä suojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin häpeään hänen pettäjänsä!" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa keisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai saksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin nähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa kuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.
"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat — vehmaro, Olmütz. Miten harmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä..." ajatteli Rostof. "Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus, missä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä. Kierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että pääsisin taisteluun." Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan ohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin olisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne, ja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä kunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt selville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai sulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä aivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. "Varmaankin on se lunta — tuo pälväs; pälväs — un tache", ajatteli Rostof.
"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun kerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota"... "Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte pensaisiin", — virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri ratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen harjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni ummisti väkisinkin hänen silmänsä. "Mitä taas ajattelinkaan? — ei auta unohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä — siitä vasta huomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä — kenen kimppuun? Husaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo viiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon vastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki tämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua katseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei, minä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota tärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se on hyvä." — Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. "Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö! Mitä?" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien pitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin olevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta. Siellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa, hetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin koko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi. Rostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään selvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja rrrr!
— Mitä tämä on? Mitä arvelet? — kysyi Rostof vieressään olevalta husaarilta. — Sehän kuuluu vihollisen taholta?
Husaari ei vastannut.
— Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan jotenkin kauvan vastausta.
— Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi husaari välinpitämättömästi.
— Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, — sanoi Rostof.
— Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, — mutisi husaari, — ken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! — tiuskasi hän hevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.
Rostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa, kuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan, ja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin varmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia; varmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei enää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat huudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot: (Vive l'empereur, l'empereur!"[103]
— Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, — sanoi hän husaarille.
Husaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta alkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului yhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies, husaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.
— Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! — sanoi ali-upseeri, saavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan ketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli tulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella. Tämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja adjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä näkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin luo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja alkoi kuunnella kenraalien keskustelua.
— Uskokaa minua, — puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, — tämä on pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen sytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.
— Tuskinpa, — sanoi Bagration: — illasta alkaen olen heidät nähnyt tuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi kunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, — kääntyi Bagration Rostoviin, — ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?
— Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän ylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, — sanoi Rostof.
Bagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa eroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.
— No niin, menkäähän, — hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.
— Ymmärrän.
Rostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja pari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan ravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.
Rostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä yksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen kaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt. Bagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle puolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja edemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi, milloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei enää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä selvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson pohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle saavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja oli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen yli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä pitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin eroittanut ihmisen. "Tulkaa jälissäni", sanoi hän husaareilleen ja lähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä illalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.
— Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! — huusi eräs husaareista Rostovin takana.
Ei ehtinyt Rostof vielä mitään eroittamaan pimeydessä, kun yhtäkkiä leimahti tuli, kuului pamaus, ja korkealla sumussa vinkui luoti, aivan kuin olisi jotain valittanut, ja hävisi sitten etäisyyteen. Toinen pyssy ei lauvennut, välähti vain tuli sankkireijässä. Rostof käänsi hevosensa ja lähti täyttä neljää ajamaan takasin. Vielä kuului neljä laukausta, ja vinkuen, viheltäen lensivät luodit sumussa. Rostof pidätteli hevostaan, joka oli elostunut laukauksista kuten hän itsekin, ja lähti ajamaan käyden. "No, vielä, vielä!" kuuli Rostof jonkun iloisen äänen hokevan sielussaan. Mutta laukauksia ei enää kuulunut.
Vasta kun Rostof läheni Bagrationia päästi hän taas ratsunsa laukkaan ja, käsi ohimolla, sujautti hän kenraalin luo.
Dolgorukof intti yhä edelleen, että vihollinen on peräytynyt ja sytytellyt tulia vain venäläisiä pettääkseen.
— Mitä tämä todistaa? — puhui hän juuri silloin kun Rostof saapui heidän luokseen. — He ovat kyllä saattaneet peräytyä ja jättää ratsasvartiot paikoilleen.
— Nähtävästi eivät kaikki vielä ole peräytyneet, ruhtinas, — sanoi Bagration. — Huomenna näemme, huomenna kaikki selviää.
— Kunnaalla on ratsasvartio, teidän ylhäisyytenne, yhä samassa paikassa kuin illallakin, — ilmoitti Rostof, eteenpäin kumartuneena, käsi ohimolla. Hän ei voinut pidättyä hymyilemästä, sillä reipas ajo, ja etenkin luotien viuhina olivat saattaneet hänet iloiselle tuulelle.
— Hyvä, hyvä, — sanoi Bagration, — kiitän teitä, herra upseeri.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi Rostof, — sallitteko minun esittää teille pyynnön?
— Mitä haluatte?
— Meidän eskadroonamme on määrätty huomiseksi varaväkeen, pyydän: siirtäkää minut ensimäiseen eskadroonaan.
— Mikä on nimenne?
— Kreivi Rostof.
— Hyvä, tiedän. Jää minun adjutantikseni.
— Ilja Andreitshin poikako? — kysyi Dolgorukof.
Rostof ei vastannut hänelle.
— Saanko siis toivoa, teidän ylhäisyytenne?
— Käsken.
"Huomenna kenties lähetetään viemään jotain tiedonantoa keisarille", ajatteli Rostof. "Jumalan kiitos!"
Syynä vihollisen leiristä kuuluviin huutoihin ja leimahteleviin tuliin oli ollut se seikka, että samaan aikaan kun sotilaille luettiin Napoleonin käskykirjettä, hän itse oli lähtenyt ratsain tarkastamaan leiriä. Kun sotilaat huomasivat keisarin sytyttivät he olkikimppunsa ja lähtivät juoksemaan hänen jätkiinsä, huutaen: (vive l'empereur!" Napoleonin käskykirje oli tällainen:
"Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat! Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi, jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön Ranskan kansan kunnialle.
"Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani, teidän ja minun itseni arvoinen.
"Napoleon."