XIV.
Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä, hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan. Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s. Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan, vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit, pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja heitä ympäröiviltä joukoilta.
Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin, aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat päälliköt, — samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista, kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän ympärillään.
Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut, ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla — edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla — samaan suuntaan kulki ainoastaan oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen, kulki paljon, paljon oman maan miehiä.
— Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, — puheltiin riveissä.
— Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi katsellut!
Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä, erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä, miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset "makkarat".
— Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa ranskalainen?
— Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.
— Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti pysähdytään keskelle kenttää, — yhä nuo kirotut saksalaiset ovat sotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!
— Edellä heidät olisi pitänyt lähettää. Siellä nyt takana tunkeilevat. Tässä saamme nyt seistä vinkuvin vatsoin.
— Joko sieltä pian selviytyy? Sanotaan, että ratsuväki on sulkenut tien, — puhui eräs upseeri.
— Voi niitä kirottuja saksalaisia, omaa maataan eivät tunne, — puhui toinen.
— Mihin divisioonaan te kuulutte? — huusi eräs adjutantti, ajaen rivien luo.
— Kahdeksanteentoista.
— Kuinka siis olette täällä? teidän pitäisi jo olla kaukana edellä; näin ette saavu iltaankaan.
— Kylläpä on oivia määräyksiä; itse eivät tiedä, mitä tekevät, — puhui adjutantti ja lähti ajamaan edelleen.
Sitten saapui joku kenraali ja huusi kiukkuisesti jotain sotilaille vieraalla kielellä.
— Tafa lafa, tai mitä hän mutisee, eihän siitä mitään ymmärrä, — puhui eräs sotilas, matkien poistuvaa kenraalia. — Ampuisin minä kaikki heidät, konnat!
— Yhdeksättä käydessä pitäisi meidän olla perillä, mutta nyt emme ole vielä puoliakaan matkasta kulkeneet. Nämäpä vasta ovat määräyksiä! — kuului monelta taholta.
Ja innostus, joka oli vallannut sotilaat taisteluun lähdettäissä, alkoi muuttua vihaksi ja kiukuksi järjettömien määräysten johdosta. Kaikesta syytettiin saksalaisia.
Syynä sekasortoon oli se että ylimpäin päällikköjen mielestä liittoutuneiden keskusta oli liian kaukana oikeasta sivustasta, ja sentähden määrättiin, että koko ratsuväen oli vasemmalta sivustalta siirryttävä keskustan ja oikean sivustan väliin. Näin siirtyi tuhansiin nouseva ratsuväki jalkaväen editse, ja sentähden täytyi jalkaväen odottaa.
Itävaltalaisen osaston ohjaajan ja venäläisen kenraalin välillä syntyi kiista. Kenraali huusi ja kirkui, vaatien ratsuväkeä pysähtymään; itävaltalainen todisteli, että syy ei ole hänen, vaan ylimmän päällystön. Joukot seisoivat kiistan kestäessä ikävissään ja menettivät vähitellen reippaan iloisen mielialansa. Seistyään tunnin verran paikoillaan lähtivät joukot taas liikkeelle ja alkoivat laskeutua alamäkeä. Sumu oli jo vuorilta alkanut hälvetä, mutta alangossa, minne joukot paraillaan laskeutuivat, oli se käynyt entistään sankemmaksi. Sumun keskeltä, joukkojen edestä kuului laukaus, toinen, alussa harvalleen, epäsäännöllisesti: "tratta ... tat", mutta sitten yhä taajempaan ja säännöllisesti, ja taistelu alkoi pienoisen Goldbachin joen yläpuolella.
Odottamatta joutuivat venäläiset tekemisiin vihollisen kanssa; päälliköt eivät innostaneet miehistöä; miehistö tiesi, että oli tuntuvasti myöhästytty; kaikkialla ympäröi heitä sankka sumu; käskyt eivät saapuneet ajoissa, sillä päälliköt ja adjutantit harhailivat sumussa tuntemattomassa seudussa, tapaamatta etsimiään osastoja. Tästä kaikesta oli seurauksena, että venäläiset vastailivat laiskasti ja hitaasti vihollisen ammuntaan, siirtyivät hiljalleen eteenpäin ja pysähtyivät vähäväliä. Tällaisissa olosuhteissa alkoivat taistelun ensimäinen, toinen ja kolmas osasto. Neljäs osasto, jota Kutusof seurasi, oli vielä Pratzin ylängöillä.
Alangossa, missä taistelu oli alkanut, oli vielä sankka sumu, ylängöllä oli se jo hieman hälvennyt, mutta sielläkään ei vielä sentään eroittanut, mitä edessä tapahtui. Ennen yhdeksää ei kukaan saattanut sanoa, olivatko vihollisen kaikki voimat kymmenen virstan päässä venäläisistä, kuten oli arveltu, vai olivatko ne tuossa aivan lähellä, tuon sumumeren piirissä.
Kello oli 9. Alanko oli sankkana sumumerenä, mutta Schlapanitzin kylän luona kohoavalta kukkulalta, missä Napoleon tällöin oli marsalkkainsa ympäröimänä, oli usva jo täydellisesti hälvennyt. Kukkulan yllä kaartui kirkas, vaaleansininen taivaankupu, ja suunnaton auringonkehrä kellui maidonvalkean usvameren pinnalla kuin suunnattoman suuri, ontto, purppuranpunanen koho. Ei itse keisari eivätkä ranskalaiset joukotkaan enää olleet Sokolnitzin ja Schlapanitzin kylien luona olevain purojen ja alhojen tuolla puolen, missä venäläisten piti asettua asemiin ja alkaa taistelu, vaan olivat he jo siirtyneet niiden tälle puolen, niin lähelle venäläisiä, että Napoleon paljaalla silmällä saattoi helposti eroittaa venäläisen ratsuväen jalkaväestä. Napoleon istui pienen, harmaan arabialaisen ratsun selässä, jonkun verran erillään marsalkoistaan. Hänellä oli yllä sama sininen sinelli, joka hänellä oli ollut Italian retkelläkin. Vaiti ollen hän tarkasteli sumumerestä kohoutuvia kaukaisia kukkuloita, joilla liikuskeli venäläisiä joukkoja, ja kuunteli laaksosta kuuluvan ampumisen räiskettä. Hänen siihen aikaan vielä laihoissa kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan lihas; hänen säihkyvät silmänsä tuijottivat liikkumattomina yhteen kohtaan. Hänen aavistuksensa näyttivät toteutuneen. Osaksi olivat venäläiset joukot jo laskeutuneet laaksoon lammikoiden ja järvien luo, osaksi paraillaan laskeutuivat niiltä Pratzin ylängöiltä, joille hän aikoi hyökätä ja joita hän piti aseman avaimena. Hän näki sumun keskitse, miten kahden vuoren välisessä rotkelmassa Pratzin kylän luona venäläiset osastot liikehtivät kaikki samaan suuntaan — alas laaksoon. Pistimet välähtelivät, ja toinen toisensa jälkeen katosivat osastot sumumereen. Päättäen illalla saamistaan tiedoista, pyöräin kolinasta ja askelien töminästä, jota yöllä oli kuulunut etuvartioon, venäläisten joukkojen huonosta järjestyksestä niiden kulkiessa, kaikista näistä seikoista teki Napoleon sen johtopäätöksen, että liittoutuneet luulevat hänen olevan kaukana edessään. Hänelle kävi myös selväksi, että Pratzin luona kulkevat joukot muodostivat vihollisen keskustan ja että tämä keskusta jo oli kyllin heikko jotta sen kimppuun olisi saattanut hyökätä. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän ei sentään vielä ryhtynyt taisteluun.
Tämä päivä oli Napoleonille juhlapäivä — hänen kruunauksensa vuosipäivä. Aamuyöstä oli hän nukkunut muutaman tunnin ja terveenä, iloisena, reippaana oli hän noussut ratsulleen ja lähtenyt kentälle. Hän oli iloisen onnellisella tuulella, jolloin ihminen luulee kaikkeen pystyvänsä, ja jolloin hänelle kaikki näyttää mahdolliselta. Hän istui liikkumattomana ratsullaan ja tähysteli sumun keskeltä häämöittäviä kukkuloita. Hänen kylmillä kasvoillaan kuvastui omituinen, itsetietoisen varma onnen heijastus, joka on niin ominainen nuoren, onnellisen rakastuneen piirteille. Marsalkat olivat hänen takanaan, mutta kukaan heistä ei uskaltanut häiritä herraansa. Keisari katseli vuoroon Pratzin kukkuloita, vuoroon sumumerestä lipuvaa aurinkoa.
Kun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja häikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari hansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut auringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn taistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat nelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen armeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta venäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.