XVI.
Kierrettyään koko taistelulinjan oikealta sivustalta vasemmalle ruhtinas Andrei nousi sille patterille, mistä esikunta-upseeri sanoi näkyvän koko ympäristön. Täällä hän laskeutui ratsultaan ja pysähtyi reunimaisen tykin ääreen. Tykkejä oli kaikkiaan neljä, ja ne olivat irroitetut etuteloistaan. Tykkien edustalla asteli vahtisotilas. Hän oikasihe suoraksi, nähdessään upseerin, mutta ruhtinas Andrei vapautti hänet kunnianteosta, ja sotilas jatkoi tasaista ikävää astuntaansa. Tykkien takana lojuivat etutelat, niiden takana olivat liekapaalut, joiden vieressä roihuivat tykkimiesten nuotiot. Vasemmalla, lähellä laidimmaista tykkiä, oli virpeistä punottu maja, mistä kuului upseerien vilkasta puhelua.
Patterilta näkyivät todellakin kaikki venäläisten asemat ja suurin osa vihollisenkin asemista. Taivaanrannalta, patterin vastapäätä sijaitsevalta kunnaalta näkyi Schöngrabenin kylä; kylän oikealla ja vasemmalla puolella näkyi nuotiotulien savun keskitse kolmessa paikassa ranskalaisia joukkoja, joista suurin osa nähtävästi oli kylässä ja kunnaan takana. Vasemmalla kylästä häämöitti savun läpi jotain patterin tapaista, mutta paljaalla silmällä ei sitä tarkkaan eroittanut. Venäläisten oikea sivusta oli asettunut jotenkin jyrkälle ylänteelle, joka hallitsi ranskalaisten asemia. Siellä oli enimmäkseen jalkaväkeä, mutta aivan ylänteen äärellä näkyi rakuunoitakin. Keskustasta, missä sijaitsi Tushinin patterikin, vietti aivan suora ja loitto alamäki purolle, joka eroitti venäläiset Schöngrabenista. Vasen sivusta ulottui metsään saakka, missä venäläiset jalkamiehet paraillaan kaatoivat puita loimuaviin nuotioihinsa. Ranskalaisten taistelulinja ulottui laajemmalle kuin venäläisten, ja sentähden olikin selvää, että he helposti saattaisivat kiertää venäläiset molemmilta sivuilta. Venäläisten asemien takana oli jyrkkärinteinen, syvä rotko, jonka yli tykistön ja ratsuväen oli vaikea kulkea. Ruhtinas Andrei kaivoi esille muistikirjansa ja, kyynärvarsillaan tykkiin nojaten, hän piirsi lyijykynällä joukkojen asemaluonnoksen. Kahteen kohtaan teki hän lyijykynällä huomautuksia, joista hän aikoi ilmoittaa Bagrationille. Hänen mielestään olisi koko tykistö pitänyt sijoittaa keskustaan ja ratsuväki viedä rotkon toiselle puolelle. Koska ruhtinas Andrei aina oli ollut ylipäällikön lähettyvillä ja seurannut erityisemmin suurten joukko-osastojen liikkeitä ja yleisiä järjestelyjä, ja kun hän sitäpaitsi alituiseen lueskeli kuvauksia historiallisista taisteluista, niin hän nytkin, kuvitellessaan mielessään lähestyvän taistelun menoa, haahmoitteli sen välittömästi vain pääpiirteissään. Hän ajatteli vain seuraavanlaisia huomattavia sattumia: "Jos vihollinen hyökkää oikean sivustan kimppuun", puheli hän itsekseen, "niin täytyy Kievin krenatöörien ja Podolin jääkärien pitää asemansa siksi, kunnes keskustan varaväki joutuu heille avuksi. Tässä tapauksessa saattavat rakuunat hyökätä sivustaan ja ruhjoa heidät. Jos vihollinen taas hyökkää keskustaan, on meillä tällä kunnaalla keskuspatteri, ja sen tukemana voi vasen sivusta vetäytyä erillisrivistöissä rotkolle saakka", päätteli hän itsekseen...
Koko ajan kun ruhtinas Andrei seisoi tykin luona kuuli hän virvemajassa puhelevain upseerien ääniä, mutta hän ei käsittänyt, kuten usein on laita tällaisissa oloissa, ainoatakaan sanaa heidän puheistaan. Yhtäkkiä sattui hänen korviinsa niin kumman hivelevä äänensävy, että hän tahtomattaankin alkoi kuunnella.
— Ei, kyyhkyläiseni, — puhui miellyttävä ja aivan kuin tutulta kuulostava ääni, — sanon, että jos olisi mahdollista tietää, mitä seuraa kuoleman jälkeen, niin silloinpa ei kenkään meistä kuolemaa pelkäisikään. Eiköhän niin liene, kyyhkyläiseni.
Toinen, nuoremmalta kuulostava ääni keskeytti puhujan:
— Pelkää, tai ole pelkäämättä, yhdentekevä, — et siitä pääse.
— Mutta sittekin pelkäät! Voi teitä, oppineita, — sanoi kolmas, miehekäs ääni, keskeyttäen molemmat edelliset. — Niinpä niin, te tykkimiehet, te olette niin oppineita, sillä te voitte kaikkea kuljettaa mukananne, sekä viinat että särpimet.
Ja "miehekkään äänen omistaja" — nähtävästi jalkaväen upseeri — alkoi nauraa.
— Mutta sittekin pelkäät, — jatkoi ensimäinen, tuttu ääni. — Pelkäät, kun et mitään tiedä, siinä on pelon syy. Tosin sanotaan, että sielu menee taivaaseen ... mutta tiedämmehän, ettei ole mitään taivasta, on ainoastaan ilmakehä.
Taas keskeytti miehekäs ääni tykkimiehen.
— No, tarjotkaahan nyt sitä yrttiviinaanne, Tushin, — hän sanoi.
"No, nyt muistan! sama kapteeni, joka muonakauppiaan luona oli sukkasillaan", ajatteli ruhtinas Andrei, mielihyvin tunnustellen tuota miellyttävää, mietiskelevän harrasta ääntä.
— Yrttiviinaa kyllä saatte, — sanoi Tushin, — mutta sittekin on vaikeata käsittää tulevaa elämää...
Hän ei lopettanut lausettaan. Samassa kuului ilmassa suhinaa; yhä lähempänä, lähempänä, vinhemmin ja selvemmin, selvemmin ja vinhemmin, ja, aivan kuin kesken sanottavaansa, romahti tykinluoti maahan lähelle virvemajaa, sinkahuttaen kauhealla voimalla sirpeitä ympärilleen. Maa aivan kuin valitti kauheasta jymäyksestä.
Samassa hetkessä hypähti majasta pikku Tushin piippunysä suupielessä; hänen hyvänsuovat, viisaat kasvonsa olivat jonkunverran kalpeat. Hänen jälissään tuli "miehekkään äänen omistaja", nuorekkaan näköinen jalkaväen upseeri. Hän lähti juoksemaan komppaniaansa kohti, napittaen juostessaan takkiaan.