XVII.
Ruhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta luoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän huomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat alkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu peitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin adjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan loivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun vahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt, kun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas Andrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti tavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan yltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata. Alhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.
Lemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja häpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista. Heti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään molempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon osaston ennen pimeän tuloa.
"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!" ajatteli ruhtinas Andrei, tuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. "Mutta missä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?" hän ajatteli.
Kulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät huttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista hätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät aseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen ilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. "Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!" näyttivät jokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.
Ei ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme maavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi läheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas Bagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki. Ruhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration pysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle päällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun ruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.
Ruhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon saman ilmeen: "nyt se on alkanut! nyt taistellaan!" Hänen puoliavoimet silmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan. Rauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja ja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja tuntee tämä mies tällä hetkellä?
"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?" kysyi ruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä nyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset, ja sanoi: "hyvä", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki, mitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt aivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas Andrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen vitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole erityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin ja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei liittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa olivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti — Scherkof, lähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla englantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava, turpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän ympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän kameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien, kasakkain ja adjutanttien keskellä.
— Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, — sanoi Scherkof Bolkonskille, viitaten sotatuomariin, — mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.
— No, olkaahan tuossa, — sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan loisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin ilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.
— Très drôle, mon monsieur prince[80] — sanoi päivystävä esikunta-upseeri. (Hän muisteli, että ruhtinaita puhuteltaissa käytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan muistanut).
Ratsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän eteensä.
— Mikä tuohon putosi? — kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.
— Ranskalainen pannukakku, — vastasi Scherkof.
— Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? — kysyi sotatuomari. — Voi kauheata!
Ja hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys ja — sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti hevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät satulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan viereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut, hevonen vielä sätki.
Ruhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan hälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "eipä kannata turhia tuumailla!" Hän pysäytti hevosensa taitavan ratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa sotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen kuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen siitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja tällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta. Seurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt taistelukenttää tarkastaessaan.
— Kenen komppania? — kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen luona seisovalta ali-upseerilta.
Hän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää täällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.
— Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, — huusi iloisella äänellä punatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.
— Sepä sen, sepä sen, — lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen jotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.
Hänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan hänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita, vääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen sotilas N:o 1:nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N:o 2:nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen Tushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei huomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.
— Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, — huusi hän vienolla äänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut hänen vähäpätöiselle vartalolleen-. — Toinen! — hän piipitti. Iske, Medvedjef!
Bagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja kömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän kansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin määrätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia ranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin kylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.
Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi. Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.
— Hyvä! — sanoi Bagration.
Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä, sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta, niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle uskollisuuttaan.