XVI.
Adjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain jälkiin.
Kuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa tienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen ollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia myöten kulki joukkoja.
Sumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta eroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi pyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja katseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä kaukoputkea.
— Katsokaa, katsokaa, — sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas vuoren loivetta. — Tuolla on ranskalaisia!
Molemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä toisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui kauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä, ja ne olivatkin aivan edessä.
— Vihollinenko?... Mahdotonta!... Onpa niinkin, vihollinen ... aivan varmasti... Mitä tämä merkitsee? — puhelivat he kaikki yhteen ääneen.
Paljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston, joka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen päässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.
"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!" ajatteli ruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo. "Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!" hän huusi. Mutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset kuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista huusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: "no, veljet, kaikki on hukassa!" Tämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki pakosalle.
Yhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti, missä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto. Mahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen, ken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja neuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui. Nesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi ylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti peräänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena nenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei pääsi vihdoin ylipäällikön luo.
— Oletteko haavoittunut? — hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa vavahtelemasta.
— Haava ei ole tässä, vaan tuolla! — sanoi Kutusof, puristaen nenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.
— Pysäyttäkää heidät! — huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän käskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.
Pakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet mukaansa.
Sotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran heidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku huusi: "Tiehes! Pois sotkemasta!" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi ilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein suurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan vasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei ollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti ruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren rinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin vihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka nähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli venäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon kenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä ainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti toisiinsa.
— Pysäyttäkää nuo konnat! — huusi Kutusof hengästyneenä rykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa luoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin rangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.
Ranskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin alkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia sotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään: lippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden pyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.
— Ooih! — voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.
— Bolkonski, — kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille. Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. — Bolkonski, — hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta pataljoonaa ja vihollista, — mitä tämä on?
Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.
— Pojat, eteenpäin! — huusi hän lapsellisen kimakasti. "Tuossahan se on!" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen luotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen varalleen. Kaatui muutamia sotilaita.
— Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta lippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko pataljoona juoksee hänen jälissään.
Niinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin lähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan eteenpäin "eläköötä" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet. Pataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä raskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan. Ruhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän lähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä tykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa, toiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää pataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista toiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä. Ruhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä. Lakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja vasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut: hän tähysi vain eteensä — patterille. Hän näki, miten siellä eräs punatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli ranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi näiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi, etteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.
— Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, — miksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei ranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa aseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.
Jo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja punatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei vieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena ympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä kuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut häntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta tuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti häntä näkemästä tapausten kehitystä.
"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat", hän ajatteli, ja kaatui samassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt ranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies kaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet ranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään. Hänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas — korkea taivas, ei tosin täysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla harmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. "Miten hiljaista, rauhallista ja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani", ajatteli ruhtinas Andrei: "aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme; aivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu kamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla korkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut tuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen sen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki vähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan paitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus vain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!..."