XVII.
Oikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan ollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että heti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta niskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä tiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä melkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat toisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän matkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa hän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata, niin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.
Bagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään seurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin lapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet matkalle.
— Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön, teidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.
— Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, — ehätti Dolgorukof.
Päästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi olevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat jäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja tyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta, hauskalta ja mahdolliselta.
Tänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty ratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän oli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli lähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo. Aamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti riemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti ratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin joukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan seisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen alueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia; kuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla tykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.
Raikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset, milloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä, joihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt kuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä, jonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin saattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen yhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.
Vuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan kuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät, leijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät liikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki viheriäine ampumatarverattaineen.
Rostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli tekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään eroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui tuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja takaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli mahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan saattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän olevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.
"No, vielä, vielä, jyskykää!" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi puhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa neljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja edemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.
"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!" ajatteli Rostof.
Kuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof huomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt taisteluun.
"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.
Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.
"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat, loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan. Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen, aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston kimppuun.
Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn, kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä, kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt pälkähästä.
Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas, yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten, ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt, sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi savuun.
Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää, että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen, hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.
"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.
Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta sotilaallisesta arvokkuudesta.
Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof huudettavan nimeään.
— Rostof! — huusi ääni.
— Mitä? — vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.
— Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän rykmenttimme oli rynnäkössä! — sanoi Boris, hymyillen lapsellisen onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa tulessa.
Rostof pysäytti hevosensa.
— Kas vaan! — hän sanoi, — miten kävi?
— Syöstiin takasin! — vastasi Boris innostuneesti ja alkoi laverrella. — Ajattelehan!
Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.
— Minne sinä? — Boris kysyi.
— Hänen majesteettinsa luo lähettinä.
— Täällähän hän on, — sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän suuriruhtinasta.
Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.
— Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai hänen majesteetilleen, — sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.
— Kreivi, kreivi, — huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, — olen saanut haavan oikeaan käteeni, — hän puhui, osoittaen nenäliinaan käärittyä veristä kättään — mutta en ole silti poistunut rintamasta. Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki olleet ritareita.
Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen sanojaan; hän ajoi edelleen.
Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain. Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta pyssynpauketta.
"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."
Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten joukkojen keskuuteen.
— Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? — kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.
— Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! — vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.
— Lyökää saksalaisia! — huusi joku.
— Hiis' heidät vieköön, petturit.
— Zum Henker diese Russen...[106] murisi eräs saksalainen.
Muutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina sulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten Rostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset ampuneet toisiaan.
"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?" ajatteli Rostof. "Täälläkin, missä keisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä... Ei, tuollaisia konnia ei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on mahdotonta", hän ajatteli. "Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän ohitseen!" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka hän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä ylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut eikä tahtonut sitä uskoa.