XXI.
Samaan aikaan kun Rostovien salissa tanssittiin kuudetta anglaise'a, soittajien väsyneesti soittaessa ja uupuneiden palvelijain ja kokkien valmistellessa illallista, kohtasi kreivi Besuhcvia halvaus kuudennen kerran. Lääkärit ilmoittivat, ettei enää ollut paranemisen toiveita; sairaalle luettiin rippirukoukset ja annettiin pyhä ehtoollinen; valmistauduttiin viimeiseen voiteluun, ja talossa oli hyörinää ja levotonta liikehtimistä, joka on niin tavallista tällaisina hetkinä. Talon ulkopuolella, portin edustalla tungeskeli ruumisarkuntekijöitä, odotellen suurta tilausta kreivin hautajaisia varten. Kun saapui ajoneuvoja, vetäytyivät he sentään loitommalle. Moskovan ylipäällikkö, jonka adjutantit vähäväliä olivat käyneet tiedustelemassa kreivin terveydentilaa, saapui tänä iltana itse lausumaan viimeiset tervehdykset kuuluisalle Katarinan aikuiselle ylimykselle.
Upea vastaanottohuone oli ihmisiä äärillään. Kaikki nousivat kunnioittavasti paikoiltaan, kun ylipäällikkö tuli kreivin huoneesta, missä hän oli viipynyt puolisen tuntia kahdenkesken sairaan kanssa. Heikosti nyökäytellen päällään, hän vastasi lääkärien, kirkonmiesten ja sukulaisten kumarruksiin ja koetti kiireesti astumalla välttää heidän tutkivia katseitaan. Ruhtinas Vasili, joka näinä viime päivinä oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi, saatteli ylipäällikköä ja hiljaa toisteli useampaan kertaan jotain hänelle.
Saatettuaan ylipäällikön, ruhtinas Vasili meni saliin, istuutui tuolille, heitti voimakkaasti jalkansa ristiin ja nojaten kyynärpäällään polveensa hän peitti kädellä silmänsä. Istuttuaan täten jonkun aikaa, hän nousi ja lähti astumaan tavattoman nopein askelin pitkin käytävää, vilkuen pelästyneen näköisenä ympärilleen. Hän kulki talon takimmaiseen osaan, missä vanhin ruhtinattarista asui.
Heikosti valaistussa vastaanottohuoneessa puheltiin epäselvästi kuiskaten, ja heti kun hiljaa narahtaen avautui kuolevan suojiin johtava ovi, syntyi huoneessa haudan hiljaisuus, ja kaikki katseet, kysyvinä ja odottelevina, suuntautuivat oveen.
— Ihmisellä on rajansa, — puhui vanha hengenmies hänen viereensä istahtaneelle naishenkilölle, joka naivina kuunteli hänen puhettaan, — raja on asetettu, jonka yli et käy.
— Eikö voiteleminen jo ole myöhäistä, isä rakas? — kysyi naishenkilö, aivan kuin ei hänellä tämän asian suhteen olisi ollut omaa mielipidettä.
— Sakramentti, äitiseni, on suuri, — vastasi hengenmies, pyyhkäisten kädellään kaljuaan, jolle sivuilta oli vedetty jokunen harmahtava haituva.
— Kuka tämä oli? itsekö ylipäällikkö? — kyseltiin huoneen toisessa päässä. — Miten nuorekkaan näköinen!...
— Ja jo seitsemännellä kymmenellä! Mitä, puhutaan, ettei kreivi enää tuntisi ketään? Ovat tahtoneet toimittaa viimeisen voitelun.
— Tunsin erään henkilön, joka seitsemästi oli saanut viimeisen voitelun.
Keskimäinen ruhtinatar tuli sairaan huoneesta silmät itkusta turvonneina ja istuutui tohtori Lorrainin viereen, joka kyynärpäällään pöytään nojaten istui kauniissa asennossa Katarinan muotokuvan alla.
— Erittäin ihana ilma, — sanoi tohtori, vastaten ruhtinattaren kysymykseen, — erittäin ihana, ruhtinatar, ja entäs miten muistuttaakaan Moskova maaseutua.
— Eikö todellakin? — sanoi ruhtinatar, huoaten. — Saako hän siis juoda?
Lorrain mietti hetkisen.
— Onko hän nauttinut lääkettä?
— On.
— Ottakaa lasi keitettyä vettä ja asettakaa siihen näpillinen (hän näytti hienosilla sormillaan, mitä näpillinen merkitsee) eremortartaria...
— Ei ole ollut tapausta, että kolmannen halvauskohtauksen jälkeen sairas olisi jäänyt henkiin, — puhui saksalainen lääkäri huonolla venäjänkielellä eräälle adjutantille.
— Ja miten tuore mies! — puhui adjutantti. — Ja kenelle nyt joutuvat nämä rikkaudet? — hän lisäsi kuiskaten.
— yllä ottajia on, — saksalainen vastasi.
Kaikki katsahtivat taas oveen: se narahti, ja sairaan suojiin pujahti keskimäinen ruhtinatar, vieden tohtorin määräämää juomaa. Saksalainen lääkäri astui Lorrainin luo.
— Kestää kenties aamuun? — hän kysyi huonolla ranskankielellä.
Lorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi sormellaan nenänsä edessä.
— Ensi yönä viimeistään, — hän vastasi hiljaa, hymyillen itsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja voivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.
Tällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.
Huone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi lamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu. Huone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja ja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat verhot. Koira rakki haukahti.
— Ah, tekö siellä, mon cousin?
Ruhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin sileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta kuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.
— Mitä, onko jotain tapahtunut? — hän kysyi. — Minä niin pelästyin.
— Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta, Katish, — puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta ruhtinatar juuri oli noussut.
— Mutta onpas sinulla lämmintä täällä, hän sanoi, — no istuhan tähän; jutelkaamme hieman.
— Arvelin, että jotain oli tapahtunut, — ruhtinatar sanoi, ja kasvoilla ainainen jäykän ankara ilme hän istuutui kreivin vastapäätä ja valmistautui kuuntelemaan.
— Olen koettanut nukahtaa hetkiseksi, mutten voi, mon cousin.
— No, mitä, rakkaani? — sanoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren käteen ja tapansa mukaan taivuttaen sitä alas.
Selvästi huomasi, että noihin sanoihin "no, mitä" sisältyi paljon asioita, mitkä mainitsemattakin olivat heille molemmille selvät.
Ruhtinatar, jonka kuiva, suora selkä oli luonnottoman pitkä jalkoihin nähden, katseli ruhtinasta mykevillä, harmailla silmillään suoraan ja intohimottomasti. Hän heilutteli hiljalleen päätään ja huokaistuaan syvään hän katsahti pyhäinkuviin. Tämän liikkeen saattoi otaksua merkitsevän joko surua ja antautumista tai väsymystä ja pikaisen levon halajamista. Ruhtinas Vasilin mielestä se ilmaisi väsymystä.
— Luuletko, että minun on helpompi? — hän sanoi. Olen uupunut kuin kievarihevonen, mutta siitä huolimatta täytyy minun puhella kanssasi, Katish, ja vieläpä vakavastikin.
Ruhtinas Vasili vaikeni ja hänen poskensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä milloin yhtäänne, milloin toisaanne, tehden ilmeen hänen kasvoillaan sangen epämiellyttäväksi. Tätä ilmettä ei milloinkaan nähty hänen kasvoillaan vierashuoneissa. Silmänsäkin olivat luonnottomat: milloin ne katselivat alastoman pilkallisesti, milloin taas vilkuilivat pelästyneinä.
Ruhtinatar piti laihoilla, kuivilla käsillään koira rakkia helmassaan ja katseli tarkkaavana ruhtinas Vasilia silmiin; mutta selvästi huomasi, ettei hän kysymyksillään katkaise äänettömyyttä, vaikkapa hänen olisi näin istuttava aamuun saakka.
— Nähkääs, rakas ruhtinatar ja orpana, Katarina Semjonovna, — alkoi ruhtinas puhua, ja selvästi huomasi, miten hän taisteli sielussaan, ryhtyessään jatkamaan katkennutta keskustelua: — tällaisina hetkinä on ajateltava kaikkia mahdollisia asioita. On ajateltava tulevaisuutta, teidän... Rakastan teitä kaikkia kuin omia lapsiani, sen tiedät.
Ruhtinatar katseli häneen yhtä raukeasti ja jäykästi.
— Ja vihdoin, täytyy ajatella perhettänikin, — jatkoi ruhtinas, vihaisesti sysäten pöydän luotaan ja kääntäen katseensa ruhtinattaresta: — tiedät, Katish, että te, kolme Mamontof-sisarusta ja vaimoni olette kreivin ainoat oikeutetut perilliset. Tiedän, sangen hyvin tiedän, miten sinun on raskasta ajatella tällaisia asioita. Mutta ei ole se minullekaan helpompaa; mutta, ystäväiseni, olen jo kuudennella kymmenellä, täytyy olla valmis kaiken varalta. Tiedätkö, että olen lähettänyt noutamaan Pierren? Kreivi vaati häntä luokseen, osoittamalla hänen muotokuvaansa.
Ruhtinas Vasili katsahti kysyvästi ruhtinattareen, mutta hän ei saanut selville, oliko ruhtinatar käsittänyt hänen sanainsa merkityksen, vai katseliko hän vain muuten noin häneen...
— Yhtä vain lakkaamatta Jumalalta rukoilen, mon cousin, — vastasi ruhtinatar, — että hän armahtaisi kreiviä ja sallisi hänen jalon sydämensä rauhallisena jättää tämän...
— Niin, onhan se niin, — jatkoi ruhtinas Vasili, kärsimättömänä hieroen kaljuaan ja vetäisten ilkeästi luokseen hetki sitten sysäämänsä pöydän, — mutta vihdoinkin ... vihdoinkin asianlaita on sellainen, itse tiedät, että viime talvena kreivi laati testamentin, jonka mukaan koko hänen omaisuutensa riistettäisiin meiltä todellisilta perillisiltä ja joutuisi Pierrelle.
— Vähänkös hän on testamentteja laatinut! — vastasi ruhtinatar rauhallisena: — mutta Pierreä hän ei ole voinut määrätä perijäkseen. Pierre on avioton.
— Rakkaani, — sanoi äkkiä ruhtinas Vasili, puristaen pöytää rintaansa vastaan, elostui ja alkoi puhua entistä nopeammin: — mutta entäs jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt tunnustamaan Pierren pojakseen? Ymmärrätkö, kreivin ansioiden perustalla tähän pyyntöön suostutaan...
Ruhtinatar hymähti, kuten hymähtävät ihmiset, jotka luulevat tietävänsä asian paremmin kuin heidän puhekumppalinsa.
— Sanon sinulle vielä enemmän, — jatkoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren käteen: — kirje oli valmis, mutta sitä ei lähetetty, ja keisari tiesi sen sisällön. Mutta nyt on tärkeätä, onko kirje hävitetty, vai onko se tallessa. Jos se on tallessa, niin pian on kaikki lopussa, — ruhtinas Vasili huoahti, ilmaisten täten, mitä hän oli tarkoittanut sanoilla kaikki lopussa, — ja kreivin paperit pengotaan, testamentti ja kirje annetaan keisarille, ja varmaankin suostutaan hänen pyyntöönsä. Laillisena poikana Pierre saa kaikki.
— Mutta entäs meidän osamme? — kysyi ruhtinatar, hymyillen pilkallisesti, aivan kuin ruhtinaan lausuma mielipide olisi kuulunut mahdottomuuksien joukkoon.
— Mutta, rakas Katish, sehän on selvä kuin päivä. Hän on silloin kaiken ainoa laillinen perijä, ja te ette saa tuon tätäkään. Sinun täytyy, rakkaani, saada selville, ovatko testamentti ja kirje laaditut ja ovatko ne tallessa. Ja jos ne jotenkuten ovat unhoitetut, täytyy sinun saada selville, missä ne ovat ja saada ne haltuusi, sillä...
— Sepä vielä puuttui! — keskeytti hänet ruhtinatar, hymyillen ivallisesti, silmissä yhä sama ilme. — Olen nainen; teidän mielestänne olemme kaikki tyhmiä; mutta sen toki tiedän, ettei avioton poika voi isäänsä periä... Un bâtard,[27] — hän lisäsi, luullen tällä muukalaisella nimityksellä lopullisesti todistaneensa ruhtinaan puheiden perusteettomuuden.
— Onpa omituista, Katish, ettet käsitä! Olethar niin järkevä: etkö käsitä, että jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt julistamaan Pierren pojakseen, niin silloin hän ei enää ole Pierre, vaan kreivi Besuhof, ja testamentin määräyksen mukaan hän saa kaikki? Ja jolleivät testamentti ja kirje ole hävitetyt, niin on ainoana lohdutuksenani oleva tieto, että olet uhrautunut, et tout ce qui s'en suit.[28] Se on varma.
— Tiedän, että testamentti on laadittu; mutta tiedän myös, ettei sillä ole lain voimaa; ja te näytte pitävän minua täydellisenä hölmönä, mon cousin, — sanoi ruhtinatar, sellaisella äänenpainolla, jollaista naiset käyttävät, kun luulevat sanovansa jotain terävää ja loukkaavaa.
— Rakkaani, ruhtinatar Katarina Semjonovna, — alkoi ruhtinas Vasili puhua kärsimättömänä. — En ole tullut luoksesi riitelemään, vaan sukulaisena, hyvän, jalon ja todellisen sukulaisen kanssa keskustelemaan sinun eduistasi. Sanon sinulle kymmenennen kerran, että jos kirje keisarille ja testamentti ovat kreivin paperien joukossa, niin sinä, kyyhkyläiseni, ja sinun sisaresi jäätte puille paljaille. Jollet minuun luota, niin luota toki asiantuntijoihin: puhelin aivan äskettäin Dmitri Onufritshin (talon asianajaja) kanssa, hän sanoi samaa.
Saattoi huomata, että ruhtinattaren ajatuksissa tapahtui jonkinlainen muutos; ohuet huulet vaalenivat (silmät jäivät ennalleen), ja ääni särähteli niin voimakkaasti, kun hän alkoi puhua, ettei hän itsekään sellaista ollut odottanut.
— Sepä olisi hyvä, — hän sanoi. En ole mitään halunnut, enkä halua.
Hän heitti koira rakin sylistään ja oikoi pukunsa poimuja.
— Siinä on kiitollisuus, siinä palkka ihmisille, jotka ovat kaikkensa uhranneet hänen hyväkseen, — hän sanoi. — Verratonta! Erinomaista! Minä en tarvitse mitään, ruhtinas.
— Mutta ethän ole yksin, sinulla on sisaria, — vastasi ruhtinas Vasili.
Mutta ruhtinatar ei kuunnellut häntä.
— Niin, kauvan olen tämän jo tietänyt, mutta olin unohtanut, etten tässä talossa muuta voinut odottaakaan kuin halpämaisuutta, petosta, kateutta, juonia, kiittämätlömyyttä, niin halpamaisinta kiittämättömyyttä.
— Tiedätkö, missä on testamentti? — kysyi ruhtinas, ja hänen poskensa nytkähtelivät entistään voimakkaammin.
— Niin, olin tyhmä, luotin vielä ihmisiin, rakastin heitä, ja uhrauduin. Mutta tässä maailmassa menestyvät ainoastaan konnat ja ilkiöt. Tiedän kenen juonia nämä ovat.
Ruhtinatar aikoi nousta, mutta ruhtinas Vasili pidätteli häntä kädestä. Ruhtinatar muistutti ihmistä, joka yhtäkkiä on huomannut pettyneensä koko ihmissuvun suhteen; hän katseli ilkeästi puhekumppaliinsa.
— Vielä ei ole myöhäistä, ystäväiseni. Muista, Katish, että kaikki tämä tapahtui odottamatta, vihan hetkenä, taudin kynsissä, ja sittemmin unhoitettiin. Meidän velvollisuutemme on, rakkaani, korjata hänen erehdyksensä, keventää hänen viime hetkiään estämällä tämä vääryys tapahtumasta. Emme voi sallia hänen kuolla tietoisena, että on tehnyt onnettomiksi ne ihmiset...
— Ne ihmiset, jotka kaikkensa ovat uhranneet hänen hyväkseen, — tarttui puheeseen ruhtinatar, koettaen taas pyrähtää paikaltaan, mutta ruhtinas ei häntä päästänyt, — jota uhrausta hän ei koskaan ole taitanut arvostella. Ei, mon cousin, — hän lisäsi huoaten, — olen muistava, ettei tässä maailmassa saa odottaa palkintoa, ettei tässä maailmassa ole ei kunniaa, ei oikeutta. Tässä maailmassa on oltava viekas ja ilkeä.
— No, voyons, rauhoitu; tunnen jalon sydämesi.
— Ei, minulla on paha sydän.
— Tunnen sydämesi, — ruhtinas toisti, — pidän ystävyytesi suuressa arvossa ja toivon, että sinä ajattelet minusta samoin. Rauhoitu ja puhukaamme järkevästi niin kauvan kuin on aikaa — kenties vuorokausi, kenties tunti; kerro minulle kaikki, mitä tiedät testamentista, ja ennen kaikkea sano, missä se on: sinä varmaankin tiedät. Me viemme sen heti kreivin luo ja näytämme sen hänelle. Hän varmaankin on sen jo unohtanut ja tahtoo sen nyt hävittää. Ymmärräthän, että ainoa, pyhä toivomukseni on täyttää hänen tahtonsa; ainoastaan sitä varten olen tänne saapunutkin. Olen tullut tänne ainoastaan auttaakseni häntä ja teitä.
— Nyt kaikki ymmärrän. Tiedän, kenen nämä ovat juonia. Tiedän — puhui ruhtinatar.
— Ei nyt siitä ole kysymys, sydänkäpyseni.
— Teidän turvattinne, tuon rakastettavan ruhtinatar Drubetskoin nämä ovat juonia, Anna Mihailovnan, tuon ilettävän ja ilkeän naisen, jota en ottaisi edes sisäkökseni.
— Ne perdons point de temps.[29]
— Ah, älkää puhuko! Viime talvena hän hieroi itsensä tänne ja syötti kreiville sellaisia hävyttömyyksiä, sellaisia saastaisia juttuja meistä kaikista, mutta erittäinkin Sofiasta, — en voi edes toistaa niitä — että kreivi sairastui eikä kahteen viikkoon kärsinyt meitä näkyvissään. Tiedän, että tähän aikaan hän laati tuon hävyttömän, ilkeän paperin; mutta luulin sen olevan arvottoman.
— Nous y voila,[30] — mikset ennen ole minulle puhunut?
— Mosaikkisalkussa, joka on hänen päänsä alla vuoteessa. Nyt tiedän, — puhui ruhtinatar itsekseen. — Jos on minussa joku synti, suuri synti, niin tiedän nyt sen: vihaan tuota ilkiötä, — puhui ruhtinatar melkein huutaen, ja hänen muotonsa muuttui täydellisesti. — Ja miksi hän tunkeilee täällä? Mutta minäpä hänelle sanon kaikki, kaikki. Tulee aika!