XXII.
Samaan aikaan kun näin keskusteltiin vastaanottohuoneessa ja ruhtinatar Katarina Semjonovnan luona, vierivät vaunut kreivi Besuhovin pihalle. Niissä istuivat Pierre (jota oli lähetetty noutamaan) ja Anna Mihailovna (joka oli pitänyt velvollisuutenaan seurata Pierreä). Kun pyörät pehmeästi kierivät oljilla peitettyä katua myöten kreivi Besuhovin talon kohdalla, kääntyi Anna Mihailovna Pierreen lausuakseen hänelle lohduttavia sanoja, mutta huomasikin, että tämä nukkui vaunujen nurkassa. Hän herätti hänet. Toinnuttuaan unen pöherryksistä Pierre lähti vaunuista Anna Mihailovnan jälissä ja vasta nyt hän alkoi ajatella, että hänen pian oli tavattava kuoleva isänsä. Hän huomasi, etteivät vaunut olleetkaan pysähtyneet pääkäytävän, vaan takakäytävän edustalle. Laskeutuessaan vaunujen astimilta hän huomasi, miten kaksi porvarispukuista miestä kiireesti vetäytyi portaiden luota seinän varjoon. Hetken kuluttua hän huomasi seinän varjossa portaiden kummallakin puolella vielä useita saman näköisiä miehiä. Mutta ei Anna Mihailovna, ei palvelija, eikä kuskikaan, jotka tietysti myöskin heidät huomasivat, olleet heistä tietääkseenkään. "Varmaankaan ei ole tässä mitään ihmeellistä", päätteli Pierre mielessään ja lähti astumaan Anna Mihailovnan jälissä. Anna Mihailovna nousi nopein askelin yläkertaan heikosti valaistuja, kapeita kiviportaita myöten, hoputellen Pierreä, joka yhä jäi jälkeen. Vaikkeikaan Pierre käsittänyt, minkätähden hänen oli oikeastaan mentävä kreivin luo, vielä vähemmän, minkätähden hänen oli kulettava takatein, niin päätteli hän kumminkin itsekseen, että varmaankin se on välttämättömän tarpeellista, koska Anna Mihailovnakin niin hoputtaa ja on asiastaan varma. Portaiden keskipaikoilla tuli heitä vastaan muutamia miehiä sangot käsissä ja mennä porhalsivat tömisevissä saappaissaan sellaista vauhtia, että olivat vähällä viedä heidät kumoon. Miehet vetäytyivät seinän viereen, päästääkseen heidät ohitseen, eivätkä vähääkään näyttäneet ihmettelevän heidän täällä oloaan.
— Täältäkö mennään ruhtinattarien suojiin? — kysyi Anna Mihailovna eräältä heistä.
— Täältä, — vastasi palvelija rohkeasti ja kovalla äänellä, aivan kuin nyt jo kaikki olisi mahdollista: — ovi vasemmalla, matushka.
— Kenties kreivi ei olekkaan minua kutsunut, — sanoi Pierre, päästyään portaiden käännesillalle: — mieluummin menisin omaan huoneeseeni.
Anna Mihailovna pysähtyi, jotta Pierre hänet saavuttaisi.
— Ah, ystäväni! — hän sanoi, kosketellen Pierren kättä samoin liikkein kuin aamulla poikansa kättä: — uskokaa, kärsin yhtä paljon kuin tekin, mutta karkaiskaa luontonne.
— Tokkohan tulen? — kysyi Pierre, katsellen ystävällisesti lasiensa läpi Anna Mihailovnaa.
— Ah, ystäväiseni, unohtakaa kärsimänne vääryydet, muistakaa, että hän on isänne ... kenties henkitoreissa. (Hän huoahti.) Rakastan teitä kuin poikaani. Luottakaa minuun, Pierre. En unhoita teidän etujanne.
Pierre ei käsittänyt mitään; taas tunsi hän, vieläpä entistään selvemmin, että niin täytyy olla, ja hän lähti nöyränä seuraamaan Anna Mihailovraaa, joka jo avasi ovea.
Tämä ovi vei takakäytävän eteiseen. Ruhtinattarien palvelija-vanhus istui eteisen nurkassa ja kutoi sukkaa. Pierre ei koskaan ollut käynyt tässä talon osassa, eipä edes ollut aavistanut tällaisten suojain olemassa oloa. Heidän ohitseen kiirehtivältä tytöltä, joka kuletti tarjottimella karahviinia, Anna Mihailovna kysyi (kutsuen häntä armaakseen ja kyyhkyläisekseen) ruhtinattarien vointia ja lähti sitten johtamaan Pierreä pitkin kivistä käytävää. Ensimäinen ovi vasemmalta vei käytävästä ruhtinattarien suojiin. Kun sisäkkö karahviinia viedessään kiireissään (tässä talossa tehtiin tähän aikaan kaikki kiireissä) jätti oven sulkematta, ja Pierre ja Anna Mihailovna ohi kulkiessaan tahtomattaan tulivat vilkaisseeksi avonaisesta ovesta, näkivät he ruhtinas Vasilin ja vanhimman ruhtinattaren istuvan lähetyksin ja puhelevan keskenään. Nähtyään ohi kulkijat ruhtinas Vasili teki kärsimättömän liikkeen ja heittäytyi takakenoon; ruhtinatar hypähti paikoiltaan ja hurjin liikkein vetää läimäytti oven kiinni.
Tämä liike ei lainkaan ollut sopusoinnussa ruhtinattaren ainaisen rauhallisuuden kanssa; kauhu, joka kuvastui ruhtinas Vasilin kasvoilla, oli hänen arvokkuudelleen niin tavaton, että Pierre pysähtyi ja katsahti kysyvästi lasiensa läpi saattajaansa. Anna Mihailovna ei lainkaan näyttänyt kummastuneelta, hymähtihän vain hieman ja huoahti, osoittaakseen, ettei hän muka muuta ole odottanutkaan.
— Olkaa miehuullinen, ystäväni; minä kyllä valvon etujanne, — lausui hän vastaukseksi Pierren katseeseen ja lähti entistä vinhemmin astumaan pitkin käytävää.
Pierre ei käsittänyt, mistä oli kysymys, ja vielä vähemmän hän käsitti, mitä merkitsi "valvon etujanne", mutta sen hän käsitti, että kaikki oli niinkuin oleman piti. Käytävästä he tulivat heikosti valaistuun saliin, josta päästiin kreivin vastaanottohuoneeseen. Tämä sali oli niitä kylmiä, komeasti sisustettuja huoneita, joissa Pierre oli käynyt pääkäytävän puolelta. Mutta nyt oli tässäkin huoneessa tyhjä kylpyamme keskellä lattiaa ja matolle oli räiskynyt vettä. Heitä vastaan tulivat varpaillaan astuen eräs palvelija ja suntio, jolla oli suitsutusastia kädessä; eivätkä hekään erityisemmin Pierreä ja Anna Mihailovnaa tarkastaneet. Salista he astuivat Pierrelle tuttuun vastaanottohuoneeseen, missä oli kaksi italialaista akkunaa ja mistä ovi vei talvipuutarhaan. Tämän huoneen merkillisyyksiä olivat Katarinan suuri rintakuva ja täyteen kokoon maalattu muotokuva. Samat henkilöt istuivat yhä täällä, melkeinpä samoissa asennoissakin ja kuiskailivat keskenään. Kun Anna Mihailovna itkettyneine, kalpeine kasvoineen ja hänen kintereillään nöyränä, pää painuksissa paksu Pierre astuivat huoneeseen, vaikenivat kaikki ja katsahtivat heihin.
Anna Mihailovnan kasvoilla kuvastui tietoisuus, että ratkaiseva hetki oli tullut; toimekkaan pietarilaisen rouvan tapaan hän astui huoneeseen rohkeampana kuin aamulla eikä päästänyt Pierreä luotaan. Hän tunsi olevansa varma kreivin luokse pääsöstä, koska hänellä oli mukanaan se, jonka kuoleva tahtoi tavata. Hän vilkasi hätimiten huoneessa olijoihin ja huomattuaan kreivin rippi-isän hän yhtäkkiä kyyristyi kokoon ja lähti, hiljalleen vaappuen, purjehtimaan häntä kohti. Nöyränä hän otti siunauksen ensin yhdeltä, sitten toiselta hengenmieheltä.
— Jumalan kiitos, että kerkisimme ajoissa, — hän puhui bengenmiehelle: — me sukulaiset olemme kaikki niin pelänneet. Tämä nuorukainen on kreivin poika, hän lisäsi hiljemmin. — Kauhea hetki!
Lausuttuaan nämä sanat hän lähestyi lääkäriä.
— Cher docteur, — hän puhui, — tämä nuorukainen on kreivin poika ... onko toivoa?
Lääkäri ei vastannut mitään, kohauttihan vain nopein liikkein silmiään ja harteitaan. Samoin kohautti Anna Mihailovnakin silmiään ja harteitaan, huoahti ja lähti Pierren luo. Hän kääntyi Pierreen erityisen kunnioittavasti ja hellän surullisesti.
— Luottakaa Hänen armoonsa, — hän sanoi ja osoitti Pierrelle pientä sohvaa, kehoittaen häntä istumaan kunnes palajaa. Hän lähti varpaillaan astumaan ovea kohti, jota kaikki tarkastelivat. Kuului hiljainen naraus, ja Anna Mihailovna hävisi näkyvistä.
Pierre, joka oli päättänyt kaikessa totella ohjaajaansa, lähti astumaan sohvaa kohti. Heti kun Anna Mihailovna oli hävinnyt oven taakse, Pierre huomasi, miten kaikki huoneessa olijat alkoivat katsella häntä. Näissä katseissa hän oli huomaavinaan jotain muutakin kuin uteliaisuutta ja myötätuntoisuutta. Hän huomasi, että vieraat, osoitellen häntä silmillään, kuiskailivat keskenään, ja heidän katseissaan oli jotain pelon ja matelevaisuuden tapaista. Ei oltu häntä milloinkaan kohdeltu niin kunnioittavasti kuin nyt: eräs hänelle tuntematon naishenkilö, joka puheli hengenmiesten kanssa, nousi paikoiltaan ja pyysi häntä istumaan; adjutantti kumartui nostamaan hänen pudonnutta hansikastaan; lääkärit vaikenivat kunnioittavasti, kun hän kulki heidän ohitseen, ja väistyivät tehdäkseen hänelle tilaa. Alussa Pierre ei tahtonut istuutua naishenkilön osoittamalle paikalle, jottei olisi häntä häirinnyt, tahtoi itse nostaa hansikkaansa ja vältellä lääkäreitä, jotka eivät lainkaan olleet hänen tiellään; mutta yhtäkkiä hän tunsi sielussaan, että se olisi sopimatonta; hän tunsi, että hänen tänä yönä on näytettävä pääosaa jonkinlaisissa kauheissa ja kaikkien odottamissa juhlamenoissa, ja sentähden on hänen sallittava kaikkien itseään palvella. Sanaakaan sanomatta hän otti hansikkaan adjutantilta, istuutui naishenkilön paikalle, asettaen suuret kätensä sopusuhtaisesti koukistetuille polvilleen. Hän istui kuin egyptiläinen kuvapatsas ja päätteli mielessään, että kaikki on kuin olla pitää, ja ettei hänen tänä iltana, jos tahtoo olla hämmästymättä ja tekemättä tyhmyyksiä, pidä toimia oman järkensä mukaan, vaan on hänen antauduttava kokonaan niiden haltuun, jotka häntä johdattavat.
Ei ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun ruhtinas Vasili astui juhlallisena, pää pystyssä huoneeseen. Yllä hänellä oli pitkä loippananuttu, johon oli kiinnitetty kolme tähteä. Hän näytti laihemmalta kuin aamulla; silmänsä olivat tavallista suuremmat, kun hän tarkastavasti katsahti huoneessa olijoihin. Huomattuaan Pierren hän meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä (tätä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt) ja taivutti sitä alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut koetella, miten lujassa se jukottaa.
— Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se on hyvä, — ja hän aikoi poistua.
Mutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:
— Miten on terveyden laita...
Hän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa kreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.
— Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas halvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni...
Pierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan käsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen jonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas Vasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on tauti.[31] Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori Lorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi osannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan väännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten hengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa kuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla tuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot kalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli Pierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:
— Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa tuokiossa. Tulkaa.
Pierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen jälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija, aivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.