XXVI.
Harmaahapsinen kamaripalvelija istui torkkuen vastaanottohuoneessa ja kuunteli ruhtinaan kuorsaamista. Kaukaa, sulettujen ovien takaa, kuuluivat Dusseckin sonaatin vaikeat juoksutukset, joita ruhtinatar jo ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan vieritteli klaveerilla.
Samassa pysähtyivät portaiden eteen vaunut ja kuomurattaat, ja vaunuista astui ruhtinas Andrei. Hän auttoi vaimonsa alas vaunuista ja päästi hänet menemään edellään. Harmaahapsinen Tihon pisti tekotukkaisen päänsä vastaanottohuoneen ovesta ja ilmoitti kuiskaten, että ruhtinas on levolla, ja sulki sitten kiireesti oven. Hän tiesi, ettei pojan saapuminen eivätkä mitkään tavattomat tapahtumat saaneet häiritä päiväjärjestystä. Ruhtinas Andrei tiesi tämän nähtävästi yhtä hyvin kuin Tihonkin; hän vilkasi kelloon, aivan kuin olisi tahtonut tutkia, eivätkö isän tavat hänen poissa ollessaan olleet muuttuneet, ja tultuaan varmuuteen, että ne yhä ovat ennallaan, hän sanoi vaimolleen:
— Kahdenkymmenen minutin kuluttua hän nousee makuulta. Menkäämme ruhtinatar Marian luo.
Pikku ruhtinatar oli käynyt yhä pyöreämmäksi, mutta silmät ja matala, haiveninen huulonen hymyilivät ja nousivat yhtä iloisesti ja viehkeästi, kun hän alkoi puhua.
— Mais c'est un palais![35] — hän sanoi miehelleen, katsellen ympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti puhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. — Allons, vite, vite![36] — Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille sekä heitä saattavalle palvelijalle.
— Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme hänet!
Ruhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen näköisenä.
— Olet vanhentunut, Tihon, — hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka suuteli hänen kättään.
Kun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului klaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanverevä m—lle Bourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.
— Ah! quel bonheur pour la princesse,— hän puhui: — En fin! Il faut que je la prévienne.[37]
— Ei, ei, älkää toki... Olette varmaan m—lle Bourienne, tunnen jo teidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, — puhui ruhtinatar, suudellen ranskatarta. — Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä odottanut?
He menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat juoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin olisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.
Pikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului huudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun ruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka ennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana, olivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan pusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat sattuneet. Heidän vieressään seisoi m—lle Bourienne, kädet sydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko nauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti kulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen. Syleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat suudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan kasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi, alkoivat molemmat itkeä ja taas suudella, m—lle Bouriennekin alkoi vetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä; mutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he arvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.
— Ah! rakkaani!... Ah! Maria!... — alkoivat naiset sitten yhtäkkiä puhella ja molemmat he alkoivat nauraa. — Olen nähnyt unissani... — Ette siis meitä odottanut?... Ah! Maria, olette laihtunut... Ja te olette käynyt niin täyteläiseksi...
— Tunsin heti ruhtinattaren — tokasi väliin m—lle Bourienne.
— Ja minä en edes aavistanut! — huudahti ruhtinatar Maria. — Ah! André, sinua en vielä ole nähnytkään.
Ruhtinas Andrei tarttui sisarensa käteen, suuteli häntä ja sanoi hänelle, että sisar yhä on samallainen pleurni cheuse[38] kuin ennenkin. Ruhtinatar oli kääntynyt veljeensä, ja hänen kauniiden, suurten, säteileväin silmäinsä rakkautta uhkuva, lempeän lämmin katse hymyili veljelle kyynelten keskitse.
Pikku ruhtinatar pälpätti taukoamatta. Matala haiveninen ylähuuli laskeutui lakkaamatta, kosketellen ruusunpunaista alahuulta, nousi jälleen, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loistavaan hymyyn: hampaat hohtivat, silmät välkkyivät. Hän kertoi, miten heidät Spaskin vuorella oli vähällä kohdata onnettomuus, joka olisi saattanut tulla tuhoatuottavaksi vallankin hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Sitten hän heti kertoi, että oli jättänyt kaikki vaatteensa Pietariin eikä tiedä, miten täällä nyt kävisi puettuna, ja että Andrei oli aivan muuttunut, ja että Kitti Odintsof oli mennyt vanhalle ukkorähjälle, ja että ruhtinatar Marialle on tiedossa sulhanen pour tout de bon, mutta siitä puhutaan myöhemmin. Ruhtinatar Maria katseli yhä vielä vaijeten veljeensä, ja hänen ihanissa silmissään kuvastuivat rakkaus ja suru. Selvästi huomasi, että hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään, välittämättä nadon puheista. Kun pikku ruhtinatar paraillaan kertoi viimeisistä suurista juhlallisuuksista Pietarissa, kääntyi ruhtinatar Maria veljensä puoleen:
— Ja oikeinko todella aijot lähteä sotaan, André? — hän sanoi, huokaisten.
Pikku ruhtinatar sävähti.
— Vieläpä huomenna, — veli vastasi.
— Hän jättää minut tänne, ja Jumala tietää minkätähden, vaikka hän olisi voinut yletä virassakin...
Ruhtinatar Maria ei kuunnellut loppuun hänen puhettaan, vaan vaipui taas omiin mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän kääntyi natonsa puoleen ja, osoittaen lempein silmin tämän vatsaa, hän kysyi:
— Ihanko varmaan?
Pikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.
— Ihan varmaan, — hän sanoi. — Ah! Tämä on kauheata!...
Hänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi taas itkeä,
— Hän on levon tarpeessa, — sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen kulmiaan. — Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän luo. Yhäkö hän on ennallaan?
— Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta tuntuu, — vastasi iloisesti ruhtinatar.
— Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi? — kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi huomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja kunnioitti.
— Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, — vastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat hänen elämänsä ihanimpia hetkiä.
Kun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli lopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli pojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän oli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen puolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja hänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.
Niinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota nirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät kuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten silloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko pukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa, yllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.
— Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? — virkkoi ukko ja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota Tihon paraillaan laitteli.
— Käy edes sinä lujasti häneen, muuten hän, tästä, pian merkitsee meidätkin alamaisikseen. Terve! — Ja hän taivutti poskensa pojalle suudeltavaksi.
Ukko oli hyvällä tuulella nukuttuaan hieman ennen puolista. (Hänen oli tapa sanoa, että uni puolisen jälkeen on hopeainen, mutta ennen puolista kultanen). Iloisena katseli hän poikaansa tuuheiden, riippuvain kulmakarvainsa alta. Ruhtinas Andrei astui ukon luo ja suuteli häntä poskelle. Mutta ukon kysymykseen hän ei vastannut, sillä hän tiesi, että ukko mielellään ivaili sen ajan sotilashenkilöitä ja erittäinkin Bonapartea.
— Niin, olen saapunut luoksenne, isä, raskaine vaimoineni, — sanoi ruhtinas Andrei, seuraten elokkain, kunnioittavin silmin isänsä jokaista kasvojen liikettä. — Miten on terveytenne laita?
— Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstailijat, mutta minut kai tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen, ja siis myöskin terve.
— Jumalan kiitos, — sanoi poika, hymyillen.
— Jumalalla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Mutta kerrohan nyt, — hän jatkoi, palaten lempiaineeseensa, — miten saksalaiset ovat opettaneet teidät taistelemaan Bonapartea vastaan sen uuden tieteen mukaan, jota kutsutaan strategiaksi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
— Antakaahan toki hengähtääni, isä, — sanoi poika hymyillen. Ja selvästi huomasi, etteivät isän heikkoudet estä poikaa rakastamasta ja kunnioittamasta häntä. — Eihän ole minulla vielä edes huonettakaan.
— Lorua, lorua, — huusi ukko, ravistaen palmikkoaan, nähdäkseen oliko se kovallekin punottu, ja tarttui poikansa käteen. — Vaimoasi varten on huoneusto kunnossa. Ruhtinatar Maria johtaa hänet sinne ja näyttää, ja loruilee hänelle ummet ja lammet. Sehän on akkaväelle niin mieluista. Olen iloinen vaimostasi. Istu ja kerro. Michelsonin armeijan ymmärrän, Tolstoin myös ... samanaikuinen maihinnousu... Mitä tekee eteläinen armeija? Preussi, puolueettomuus ... sen tiedän. Entäs Itävalta? — hän puhui. Hän oli noussut nojatuolistaan ja asteli pitkin huonetta, Tihonin juostessa hänen jälissään ja antaessa hänelle vaatekappaleen toisensa jälkeen. — Entäs Ruotsi? Miten kuljetaan Pommerin läpi?
Huomattuaan isänsä itsepintaisuuden ruhtinas Andrei alkoi esittää alkavan sotaretken toiminta-suunnitelmaa. Alussa hän kertoi vastenmielisesti, mutta innostui yhä enemmän, käyttäen tapansa mukaan milloin venättä, milloin ranskaa. Hän kertoi, miten 90,000 miehen suuruinen armeija ubkaa Preussia, jotta tämä valtio saataisiin luopumaan puoluettomuudestaan ja sekaantumaan sotaan, miten osan näistä joukoista pitäisi yhtyä ruotsalaisiin Stralsundissa, miten 220,000 itävaltalaisen yhdessä 100,000 venäläisen kanssa pitäisi toimia Italiassa ja Reinin varsilla, ja miten 50,000 venäläistä ja 50,000 englantilaista nousevat maihin Napolissa, ja lopuksi sitten tämä 500,000 miehen suuruinen armeija eri puolilta on hyökkäävä ranskalaisten kimppuun. Vanha ruhtinas ei näyttänyt vähääkään välittävän pojan kertomuksesta, eipä edes näyttänyt kuuntelevankaan, jatkoihan vain käymistään ja pukeutumistaan, ja keskeytti odottamatta kolmesti poikansa kertomuksen. Kerran keskeytti ukko poikansa huutamalla: "Valkonen! Valkonen!"
Tällä hän tarkoitti, että Tihon oli antanut hänelle eräät liivit. Toisen kerran hän keskeytti kysymällä:
— Joko vaimosi piankin synnyttää? — ja ravistaen nuhtelevasti päätään, hän sanoi: — Ei ole hyvin! Jatka, jatka.
Kolmannen kerran, kun ruhtinas Andrei jo oli kertomustaan lopettamassa, ukko alkoi laulaa epäpuhtaasti ukkomaisella äänellään: (Malbroug s'en va-t-en guerre. Dieu sait quand reviendra".[39]
Poika vain hymähti.
— En sano hyväksyväni tätä suunnitelmaa, — poika sanoi: — olen kertonut teille asiat asioina. Napoleon on myös jo laatinut suunnitelmansa, joka ei liene meikäläistä huonompi.
— No, etpä ole mitään uutta minulle kertonut. — Ja aatoksiinsa vaipuneena vanhus nopeaan lausui itsekseen: — (Dieu sait quand reviendra". Mene ruokaushuoneeseen.