XXVII.
Määrättynä hetkenä astui ruhtinas ruokahuoneeseen puuteroittuna ja sileäksi ajeltuna. Täällä odottivat jo häntä miniä, ruhtinatar Maria, m—lle Bourienne ja arkkitehti, joka ruhtinaan kummallisen päähänpiston johdosta aterioi aina isäntäväen pöydässä, vaikkeikaan hän vähäpätöseen asemaansa nähden tätä suinkaan olisi voinut vaatia. Ruhtinas, joka elämässään muuten noudatti tarkkaa säätyeroitusta ja joka harvoin päästi pöytäänsä edes arvokkaita läänin virkamiehiä, tahtoi arkkitehtinsä, Mihaila Ivanovitshin suhteen, joka jossain nurkassa istuen niisteli ristiraitaiseen nenäliinaansa, toteuttaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Sangen usein hän vakuutteli tyttärelleen, ettei Mihaila Ivanovitsh rahtustakaan ole huonompi kuin he itsekään. Ateriain aikana kääntyi ruhtinas useimmin vaiteliaaseen Mihaila Ivanovitshiin.
Ruokahuoneessa, joka oli tavattoman korkea, kuten kaikki muutkin talon huoneet, odottivat ruhtinaan saapumista kotiväki ja palvelijat. Viimeksimainitut olivat niin järjestyneet, että kunkin tuolin takana pöydän ääressä seisoi yksi heistä; hovimestari, lautasliina kädessä, tarkasteli pöytää, iskien silmää palvelijoille ja rauhattomana vilkuillen milloin seinäkelloon, milloin oveen, josta ruhtinaan piti tuleman. Ruhtinas Andrei tarkasteli mahdottoman suurta kultapuitteista taulua, joka kuvasi Bolkonskien ruhtinaallista sukupuuta. Tämä taulu oli ilmestynyt seinälle hänen poissa ollessaan samoin kuin vastakkaisella seinällä riippuva toinen, samankokoinen taulukin, jolle oli töherretty (nähtävästi kotoisen taiteilijan kädellä) kruunupäinen hallitsevan ruhtinaan muotokuva. Tämän muotokuvan piti esittää Bolkonski-suvun kanta-isää, jonka taas piti polveutuneen suoraan Rurikista. Ruhtinas Andrei katseli tätä sukupuuta, ravistellen päätään, ja hymähdellen sen näköisenä kuin hymähtelevät ihmiset, katsellessaan naurettavuuteen saakka kuvattavansa näköistä muotokuvaa.
— Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! — hän sanoi ruhtinatar Marialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.
Ruhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille veli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle arvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.
— Kullakin on Akilleen kantapäänsä, — jatkoi ruhtinas Andrei. — Sellaisenkin mahtavan järjen donner dans ce ridicule![40]
Ruhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja valmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä alkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen tullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa astua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä liikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa hetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello heikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain kulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät kaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen. Ruhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin saapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi pelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään kaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren päätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.
— Olen iloinen, olen iloinen, — hän mumisi ja katsahdettuaan vielä kerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja istuutui paikalleen pöytään. — Istuutukaa, istuutukaa! Mihail Ivanovitsh, istuutukaa!
Miniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle tuolin.
— Oho! — sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa. — Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!
Hän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti, ainoastaan suullaan, ei silmillään.
— Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.
Pikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan. Hän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen isästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän yhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi kertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat lähettäneet ruhtinaalle terveisiä.
— Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä pilalle, — puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.
Mitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas häneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä tarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä ja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:
— No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu käyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa puhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia voimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä tyhjätaskuna.
Mihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koska me olivat puhuneet sellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta ruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen katsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt seuraisi:
— Hän on meidän suuri taktikkomme! — sanoi ruhtinas pojalleen, osoittaen arkkitehtiä.
Ja keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin kenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu, että sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät tunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte oli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti vain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä Suvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa ollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan jonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet, luulotellen muille olevansa tosi toimessa.
Ruhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon "uusista miehistä" ja härnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä mielellään.
— Kaikki entinen näyttää hyvältä, — hän sanoi: — mutta eikö samainen Suvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut edes siitä irroittautua?
— Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? — huudahti vanha ruhtinas. — Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon sieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!... Ajattele toki, ruhtinas Andrei. Kaksi: Fredrik ja Suvorof... Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut, jos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istui Hofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath![41] Paholainenkin sellaista kammoaa. Sellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän kanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei, ystäväiseni, — hän jatkoi, — ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten vastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät "omat omia tuntisi". Ja jotta "omat omia hutkisivat". Saksalainen Pahlen on lähetetty New-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, — hän sanoi, viitaten siihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys Venäjän palvelukseen astumisesta. — Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit, Suvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette te siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä tullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä näemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm...
— En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet erinomaisia, — sanoi ruhtinas Andrei: — mutta en mitenkään saata käsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne mukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!
— Mihaila Ivanovitsh! — huusi vanha ruhtinas arkkitehdille, joka paistiaan naverrellen oli toivonut joutuneensa jo unheeseen. — Enkö teille ole usein sanonut, että Bonaparte on suuri taktikko? Samaa hänkin täällä sanoo.
— Tietysti, teidän ylhäisyytenne, — vastasi arkkitehti.
Ruhtinas alkoi taas nauraa kylmää nauruaan.
— Bonaparte onkin syntynyt paita yllä. Sotamiehet hänellä ovat erinomasia. Ja sitäpaitsi hyökkäsi hän ensimäiseksi saksalaisten kimppuun. Mutta saksalaisia onkin kurittanut, ken vain kynnelle on kyennyt. Maailman alusta saakka ovat kaikki kurittaneet saksalaisia. Mutta he eivät ole ketään löylyttäneet — keskenään ovat vain nutistelleet. Saksalaisia kurittaessaan on Napoleon laakerinsa niittänyt.
Ja vanha ruhtinas alkoi selitellä, mitä virheitä Bonaparte hänen käsityksensä mukaan oli tehnyt sekä sota- että hallitustoimissaan. Poika ei inttänyt vastaan, mutta selvästi saattoi huomata, että hän mielipiteissään oli yhtä järkkymätön kuin vanha ruhtinaskin, olivatpa sitten isän todistukset kuinka lyöviä tahansa. Hän kuunteli, pidättyen väittelystä ja väkisinkin täytyi hänen ihmetellä, kuinka tämä vanhus, joka vuosikausiin ei ollut hievahtanutkaan maatilaltaan, saattoi näin tarkasti ja seikkaperäisesti tuntea ja arvostella Europan polttavia valtiollisia ja sota-asioita.
— Arveletko kenties, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa? — päätteli vanha ruhtinas. — Mutta, äläpäs! Öinkin ovat mielessäni. Mutta, missä on tuo suuri sotapäällikkösi, mitä ihmeitä on hän tehnyt?
— Pitkäksi kävisi selittää, — vastasi poika.
— Mene Bonapartesi luo. M—lle Bourienne, voilà encore un admirateur de votre goujat d'empereur,[42] — huusi vanhus oivallisella ranskankielellä.
— Vous savez, que je ne suis pas bonapartiste, mon prince,[43] — vastasi m—lle Bourienne.
— (Dieu quand reviendra ... — hyräili ruhtinas epäpuhtaasti, alkoi nauraa vielä epäpuhtaammin ja lähti pöydästä.
Pikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä, milloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet pöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.
— Miten viisas mies onkaan isänne, — hän sanoi. — Siksi minäkin häntä kaiketi niin pelkään.
— Ah, hän on niin hyvä! — sanoi ruhtinatar Maria.