II.
Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun puolivälissä.
Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa teki mieli uimaan.
Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin, mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen katsahtamatta.
Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana, aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan, vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, — varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee? Mistä hän on onnellinen?" — kyseli ruhtinas Andrei välittömän uteliaana itseltään.
Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin: piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä, teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.
Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi, naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"
Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas. Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma. Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia), joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.
Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen. Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla. Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.
Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän kuuli yläältä naisen puhetta.
— Vielä viimeisen kerran, — kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka ruhtinas Andrei heti tunsi.
— Mutta koska aiot tulla nukkumaan? — vastasi toinen ääni.
— En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...
Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.
— Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.
— Nuku sinä, mutta minä en voi, — vastasi ensimäinen ääni, lähestyen akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.
— Sonja! Sonja! — kuului taas ensimäinen ääni.
— Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa! Herää nyt, Sonja, — sanoi hän miltei kyynelissä. — Eipä ole näin ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.
Sonja vastata murahti tyytymättömästi.
— Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne. Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, — lujasti, hyvin lujasti — pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!
— Olehan, sinähän putoat...
Kuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: "Kellohan käy jo kahta."
— Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.
Taas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö yhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin huokauksia.
— Jumalani! Jumalani! mitäs tämä tällainen on! — huudahti Natasha äkkiä, — Nukkua kuitenkin pitää! — ja hän tempasi ikkunan kiinni.
"Ei ole minun olemukseni hänelle mitään!" — ajatteli ruhtinas Andrei, kuunnellessaan hänen puheluaan ja odottaen jotakin sekä peläten, että tyttö lausuisi jotakin hänestä. — "Ja taas Natasha! Ja aivan kuin tahallaan!" — hän ajatteli.
Hänen sieluunsa nousi äkkiarvaamatta sellainen nuorten ajatusten ja toiveiden kiehde, vastakkainen hänen koko elämälleen, että hän, tuntien itsensä kykenemättömäksi saamaan selvää tilastaan, nukkui heti.