I.

Vuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen toistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä puhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.

Vuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten kutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon mainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen armeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten puolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa ylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren välisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin valtiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän aikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita näihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.

Mutta elämä, ihmisten todellinen elämä — siihen kuuluvine terveyttä, sairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia, rakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen kulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten välisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä kaikista mahdollisista parannuksista.

Ruhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.

Kaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut alulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi toisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt perille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.

Hänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa käytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen puoleltaan antoi vauhtia työlle.

Eräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa, palstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan ensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö rahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan koulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä palkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.

Puolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa seurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren hoivissa, puolet taas Bogutsharovon "puustellissa", kuten isä nimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan välinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan, seurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi kummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista, varsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja omanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka istui kotonaan kuin karhu pesässään.

Paitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti vireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla tähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä onnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän sotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.

Keväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille tiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.

Kevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa, ensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka liitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut mitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.

Kuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa puhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen, laskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi, noustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja ja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin molemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei kuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä viheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja viimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat ilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne koivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään epämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja kävivät huomattavasti hikeen.

Pekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti. Mutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi pukiltaan herraan.

— Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! — sanoi hän kunnioittavasti hymyillen.

— Mitä?

— Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.

"Mistähän hän puhuu?" — ajatteli ruhtinas Andrei. — "Keväästä varmaankin", — ajatteli hän katsellen ympärilleen. — "Ja kaikki niin viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat... Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."

Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita, koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut. Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.

"Kevät ja lempi ja onni!" — näytti puhelevan tämä tammi, — "ja kun ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä sormiani, mistä ne kasvavatkin — mikä selästä, mikä kupeista; niin tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."

Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.

"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, — ajatteli ruhtinas Andrei. — Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me tunnemme elämän, — elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta ja mitään halajamatta.