XXI.
Torilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin pataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan kaartti karhunnahkakiivereissään.
Samaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka tekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko, jonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut olla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen ratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku, jonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki Pyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli kullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän hattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui epävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: "eläköön" ja "vive l'Empéreur!"[42] Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat keisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin. Napoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän hyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.
Rostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset santarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa loittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli Napoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän keisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut tällaisiin läheisiin väleihin.
Keisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin kaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili niin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia, alkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.
— Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur au plus brave de vos soldats?[43] — lausui räikeä, selvä ääni, joka tuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.
Näin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan Aleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti päällään ja hymähti ystävällisesti.
— A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière guerre,[44] — lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja tarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten rintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja tuijottivat omaan keisariinsa.
— Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du colonel?[45] — sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman askeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.
Napoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta kädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti kiirehti sitä nostamaan.
— Kenelle annettava? — kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi Koslofskilta.
— Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti tyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:
— Täytyyhän hänelle vastata.
Päättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa sattui myös Rostoviin,
"Eihän vain minulle?" — ajatteli Rostof.
— Lasarjef! — komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui reippaasti esiin rintamasta.
— Minne menet? Pysähdy siihen! — kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei tiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti pelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät, kuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.
Napoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi pienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen. Seurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa tarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä mieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä päivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin kädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi yhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui hän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan, ja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä hän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi kosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että koskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet onnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa. Napoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä ja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että ristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.
Heti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät ristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä pienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja alkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa kiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä seistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain toimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä kauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.
Keisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat hajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat katettuihin pöytiin.
Lasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit syleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään. Upseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki tahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa, huutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja onnellisen näköistä upseeria.
— Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, — puhui toinen. — Näitkö Lasarjevin?
— Näin.
— Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät ranskalaisia.
— Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista eläkettä.
— Tämäpäs on lakki, pojat! — huusi eräs venäläinen sotilas, pannen päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.
— Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!
— Oletteko kuullut tunnussanoja? — kysyi eräs kaartinupseeri toveriltaan. — Toissapäivänä oli — "Napoleon, France, bravoure";[46] eilen — "Alexandre, Russie, grandeur";[47] toisena päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle. Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.
Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä kadunkulmauksessa.
— Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, — Boris lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.
— Hyvin, hyvin, — vastasi Rostof.
— Käythän tapaamassa?
— Käyn, käyn.
Rostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa kaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa työssä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat epäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia muuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja jalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi tuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen saadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän itsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli keisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis silvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas ristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia — jota kohtaa rangaistus, jolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet, että hän niitä kauhistui.
Kaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä aatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan ravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin paljon kansaa — enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat saapuneet armeijasta, — että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi saman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat luonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa armeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu Friedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän aikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen armeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli vaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä. Sitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän pelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät jättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on kiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua erikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.
— Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! — kirkasi hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. — Miten saatatte arvostella keisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata käsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!
— Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, — puolusteli itseään upseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.
— Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä hyvä, — jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan — mene, jos rangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos herramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia hänen kanssaan liiton, niin — tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos me tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää mitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! — huusi Rostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen menettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan johdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.
— Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää mietteet, siinä kaikki, — lopetti Rostof puheensa.
— Ja juoda, — sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.
— Niin, ja juoda, — toisti Rostof. — Hei siellä! Vielä pullo! — hän kirkasi.