XX.
Päivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen asiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo, sillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta poistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei seuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun 27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat ritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon — Pyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin Preobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla läsnä tässä juhlallisuudessa.
Boriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän oli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja seuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen luotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa kuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen ranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa keisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat verhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja kaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat keisarien nimikirjaimet "A" ja "N." Talojen akkunoissakin oli lippuja ja nimikilpiä.
"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se asia on selvä", — ajatteli Rostof, — "välimme ovat siis selvät, mutta täältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille. Keisarille?!... Hän on tuossa!" — ajatteli Rostof, lähestyessään huomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.
Talon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen jäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.
"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä", — ajatteli Rostof. — "Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa minua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken on oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla rehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen täällä, entäs sitten?" — ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs upseeri meni ovesta keisarin asuntoon. "Meneehän tuossakin eräs. Mitäs! yhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi Drubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut." — Ja yhtäkkiä lähti Rostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan keisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen taskussaan.
"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin jälkeen", — ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja tuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. — "Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian, kuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua." 'Olen onnellinen voidessani tehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', — kuvitteli Rostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille uteliaiden silmäysten saattamana.
Kuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli suljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.
— Ketä etsitte? — kysyi joku.
— Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, — sanoi Rostof vapisevin äänin.
— Armonpyyntö — päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle osoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.
Kuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että hän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin viekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis juoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän huoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.
Huoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä oli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri puettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa hänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka erityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä huoneessa olijan kanssa.
— Bien faite et la beauté du diablé![39] — sanoi hän juuri paraillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän vaikeni ja yrmisti kulmiaan.
— Mitä haluatte? Anomusko?...
— Qu'est ce que c'est?[40] — kysyi joku viereisestä huoneesta.
— Encore un petitionnaire,[41] — vastasi olkahihnaniekka.
— Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole aikaa.
— Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...
Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja kysyi:
— Keneltä? Kuka olette?
— Majuri Denisovilta, — vastasi Rostof.
— Entä te? Oletteko upseeri?
— Olen luutnantti, kreivi Rostof.
— Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää, menkää... — Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa virkapukua.
Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden ohi hänen oli kuljettava.
Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.
— Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? — lausui bassoääni.
Puhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen sotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.
Pelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin hyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta väräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan Denisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin selitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:
— Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.
Tuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa portailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali jätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat kuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin luonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen, ja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof unohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa mahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden väliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot, saman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman lempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen voimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin rykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset ratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei tuntenut (se oli Légion d'honneur). Hän pysähtyi kuistille, pitäen hattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli ympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan muutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön, hymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof näki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas siirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni ratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja, kääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi, nähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:
— En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, — ja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.
Kenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti laukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin juoksemaan väkijoukon mukana.