IV.
Ruhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei hän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa: huomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä kohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo kolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen häntä kohtaan koko päivällisten ajan.
Hajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka viimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli hänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa. He jäivät kahden vierashuoneeseen.
— Voinko vielä hetkeksi istahtaa? — kysyi Pierre ja rehahti raskaine ruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.
— Ah, kyllä, — ruhtinatar vastasi: — "Ettekö mitään huomannut?" kysyi hänen katseensa.
Pierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli suoraan eteensä ja hymyili.
— Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? — kysyi Pierre.
— Kenen?
— Drubetskoin.
— Vasta tuonaan tutustuin...
— Miellyttääkö hän teitä?
— Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta kysytte? — sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta isänsä kanssa.
— Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti Pietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat itselleen rikkaan vaimon.
— Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?
— Olen, — jatkoi Pierre hymyillen, — ja tämänkin nuoren miehen käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia Karaginiin. Il est très assidu auprès d'elle.[72]
— Käykö hän heillä?
— Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? — jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään päiväkirjassaan.
— En, — sanoi ruhtinatar Maria.
— Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, il faut être mélancolique.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin lähettyvillä, — sanoi Pierre.
— Todellako? — sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi. Hän antaisi hyviä neuvoja!"
— Menisittekö hänen vaimokseen? — kysyi Pierre.
— Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, — huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. — Ah, miten raskasta on rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään (hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin silloin on ainoa keino — poistua, mutta minne minä menisin?...
— Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?
Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.
Pierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren suruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki. Mutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli kuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä ole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas Andrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.
— Oletteko kuullut jotain Rostoveista? — kysyi ruhtinatar Maria, kääntääkseen keskustelun uusille aloille. — Minulle on kerrottu, että he pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin että he tapaisivat toisensa täällä.
— Mutta mitä arvelee hän nyt tästä asiasta? — kysyi Pierre, tarkoittaen hän sanalla vanhaa ruhtinasta.
Ruhtinatar Maria pudisti päätään.
— Mutta mitä on tehtävä? Muutaman kuukauden kuluttua on vuosi ummessa. Ja tämä liitto on mahdoton. Tahtoisin vain pelastaa veljen ensi hetkiltä. Soisin Rostovien pian saapuvan. Toivon tapaavani Natashan. Te olette jo kauvan heidät tuntenut, — puheli ruhtinatar Maria, — sanokaa käsi sydämellä totinen totuus: minkälainen tyttö hän on, ja mitä pidätte hänestä? Mutta totinen totuus, sillä käsitättehän Andrein uhrautumisen suuruuden, jos hän tekee päätöksensä vasten isän tahtoa. Ja siksipä minä tahtoisin tietää...
Epäselvä vaisto sanoi Pierrelle, että ruhtinattaren katkonaisissa mietteissä ja hartaissa pyynnöissä totisesta totuudesta ilmeni kylmyyttä ja pahansuopuutta tulevaa miniää kohtaan ja että ruhtinatar olisi toivonut hänenkin lausuvan epäilyksiä ruhtinas Andrein valinnan johdosta. Mutta Pierre vastasi enemmän tunteidensa kuin järkensä ohjaamana.
— En tiedä, miten vastaisin teidän kysymykseenne, — hän sanoi punastuen, itsekään tietämättä miksi. — En todellakaan tiedä, minkälainen tyttö hän on; en mitenkään saa hänestä selvää, Hän on hurmaava; mutta miksi — sitä en tiedä, Siinä kaikki, mitä hänestä saattaa sanoa.
Ruhtinatar Maria huoahti, ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin, tätä odotinkin ja pelkäsin."
— Onko hän järkevä? — kysyi ruhtinatar Maria.
Pierre ajatteli.
— En luule, — hän sanoi, — mutta saattaa ollakin. Ei hän ainakaan koeta näyttää järkevältä... Mutta, hän on hurmaava, eikä mitään muuta.
Ruhtinatar pudisti taas tyytymättömänä päätään.
— Ah, miten tahtoisin häntä rakastaa! Sanokaa tämä hänelle, jos tapaatte hänet ennen minua.
— Olen kuullut, että he näinä päivinä saapuvat, — sanoi Pierre.
Sitten ruhtinatar kertoi Pierrelle, miten hän Rostovien saavuttua aikoo tutustua nuoreen miniään ja koettaa vanhaa ruhtinasta totuttaa häneen.