V.

Boris ei ollut löytänyt Pietarista rikasta puolisoa ja siksi hän nyt oli saapunut Moskovaan koettamaan onneaan. Täällä oli hänellä ratkaistavana valinta kahden rikkaimman välillä — ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin. Rumuudestaan huolimatta oli ruhtinatar Maria hänestä miellyttävämpi, mutta häntä oli jostakin syystä vaikea lähennellä. Kun hän viimeksi oli tavannut hänet vanhan ruhtinaan nimipäivillä ja tuon tuostakin koettanut ryhtyä keskustelemaan tunteista, oli ruhtinatar vastaillut hänelle umpimähkään, eikä nähtävästi lainkaan kuunnellut hänen puheitaan.

Julia sitävastoin oli ollut sangen otollinen hakkailtava, vaikkakin hän käyttäytyi jonkun verran omituisesti.

Julia oli nyt 27 vuotias. Veljiensä kuoltua oli hän suunnattomain rikkauksien perijätär. Hän ei ollut enää lainkaan kaunis, mutta itse luuli hän olevansa paljoa kauniimpi ja hurmaavampi kuin milloinkaan ennen. Tähän harhaluuloon oli syynä ensiksikin se, että hän oli rikas, ja toiseksi se seikka, että hänen ikänsä oli tehnyt hänet miehille vaarattomaksi, ja nämä saattoivat vapaammin käyttäytyä hänen seurassaan ja nauttia velvollisuuksista vapaina hänen illallisistaan, illatsuistaan ja hänen luonaan vietettävästä iloisesta elämästä. Miehet, jotka kymmenen vuotta sitten eivät joka päivä olisi uskaltaneet käydä talossa, missä oli 17 vuotias tytär, tekemättä haittaa tämän tyttären maineelle tai sitomatta itseään, saattoivat nyt käydä talossa milloin halusivat ja käyttäytyivät tyttären seurassa kuin tuttavat ainakin, ajattelematta avioliittoa tai sukupuolta.

Karaginien koti oli tänä talvena Moskovan hauskin ja vierasvaraisin talo. Illatsuja ja päivälliskutsuja oli tuon tuostakin, ja sitäpaitsi kokoontui taloon miltei joka päivä suuri seura, enimmäkseen miehiä, jotka söivät illallisen puoliyön aikoihin ja istuivat illallisen jälkeen vielä myöhään aamuun. Ei ollut kaupungissa tanssiaisia, huviretkiä, teatterinäytäntöjä, joissa Julia ei olisi ollut mukana. Hänen pukunsa olivat aina viimeisen kuosin mukaiset. Mutta tästä huolimatta näytti Julia kaikkeen kyllääntyneeltä. Hän puhui kaikille, ettei usko ystävyyteen, ei rakkauteen, ei minkäänlaisiin elämän iloihin ja että hän odottaa rauhaa vasta siellä. Hän käyttäytyi kuin nuoret neitoset, joille elämä on ollut pelkkää pettymystä, tai kuin armaansa menettäneet tai julmasti petetyt. Vaikkei hänelle mitään tämän tapaista ollut tapahtunut, niin kohdeltiin häntä sentään aivan kuin asianlaita todellakin niin olisi ollut, ja itsekin hän uskoi, että oli suunnattomasti kärsinyt elämässä. Tämä kaihomielisyys, joka ei estänyt häntä pitämästä hauskaa, ei myöskään häirinnyt nuorten miesten ilonpitoa hänen kodissaan. Saapuessaan taloon uhrasi jokainen vieras ensin hetkisen emännän surumielisyydelle ja ryhtyi sitten maallisiin keskusteluihin tai tanssiin tai järkeä kehittäviin leikkeihin tai runojen laadintaan määrätyillä loppusoinnuilla, mikä leikki oli sangen tavallinen Karaginien talossa. Ainoastaan jotkut vieraista — niiden joukossa Boris Drubetskoi — syventyivät emännän surumieliseen mielenvireeseen, ja näiden seurassa antautui tämä pitkiin kahdenkeskisiin puheluihin tämän elämän turhuudesta. Näille hän avasi muistikirjansa, jotka olivat täynnä surumielisiä kuvia, merkkilauselmia ja runoja.

Julia oli erityisen ystävällinen Borikselle. Hän surkutteli, että tämä niin nuorena oli pettynyt elämään, lohdutteli häntä ystävyydellä ja kaikella, mitä hän saattoi tarjota, sillä olihan hänkin niin paljon kärsinyt elämässä, ja avasi viimein hänelle muistikirjansa. Boris piirsi siihen kaksi puuta ja kirjoitti: Arbres rustiques, vos sombres rameaz secouent sur moi les ténèbres el la mélancolie.[74]

Toiseen paikkaan hän piirsi hautapatsaan ja kirjoitti:

"La mort est secourable et la mort est tranquille.
Ah contre les douleurs il n'y a pas d'autre asile".[75]

Julian mielestä oli tämä ihanaa. Hän vastasi eräällä lauselmalla, jonka oli oppinut ulkoa jostain kirjasta.

— Surumielisyyden hymyilyssä on jotain niin hurmaavaa. Se on valon säde varjossa, surun ja toivottomuuden välivivahdus, joka antaa toiveita lohdutuksen mahdollisuudesta.

Tähän vastasi Boris runolla:

"Aliment de poison d'une âme trop sensible,
Toi, sans qui le bonheur me serait impossible,
Tendre mélancolie, ah, viens me consoler,
Viens calmer les turments de ma sombre retraite
Et mêle une douceur secréte
A ces pleurs, que je sens couler".[76]

Julia soitteli Borikselle harpulla surumielisimpiä hämylauluja. Boris lueskeli ääneen Lisa Rukkaa,[77] keskeyttäen vähäväliä lukemisen tunteenliikutuksesta, joka esti hänen hengittämästä. Tavatessaan toisensa suurissa seuroissa Julia ja Boris pitivät toisiaan ainoina rauhallisina ihmisinä maailmassa, jotka täydelleen käsittivät toistensa tunteet.

Anna Mihailovna kävi usein Karaginien talossa ja vietti aikansa äidin seurassa. Hän otti tarkan selvän Julian myötäjäisistä, joiksi oli määrätty kaksi maatilaa Pensan kuvernementistä ja metsiä Nischninovgorodin kuvernementistä. Hän oli alistunut Kaitselmuksen tahtoon ja liikutettuna hän katseli, miten hieno suru sitoi hänen poikansa rikkaaseen Juliaan.

— Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, — puheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. — Boris sanoo, että hänen sielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria pettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, — puheli hän äidille. — Voi, rakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, — puheli hän pojalleen: — en voi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on taivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja miten säälin äiti rukkaa, — hän jatkoi. — Hän näytti äsken minulle tilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila), ja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.

Boris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän nauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti mielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista.

Julia oli jo kauvan odotellut surumielisen ihailijansa kosintaa ja oli valmis antamaan myöntävän vastauksen, mutta Borista pidätteli vielä jonkinlainen selittämätön vastenmielisyys. Häntä ällötti Julian intohimoinen naimishalu ja luonnottomuus ja samalla hän kauhulla ajatteli, että tämän askeleen otettuaan hän ainaiseksi on menettänyt mahdollisuuden valita itselleen puoliso, jota todella rakastaisi. Mutta hänen loma-aikansa oli jo lopullaan. Päiväkaudet hän vietti Karaginin talossa ja joka päivä hän asiaa aprikoidessaan päätteli, että huomenna ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta tultuaan taas Julian lähettyville ja nähtyään hänen punakat kasvonsa, melkein aina puuteroidun leuvan, kosteat silmät ja ilmeen, josta näki, että tuo surumielinen olento milloin tahansa oli valmis hullaantuneena syöksymään avio-onnen syliin, Boris ei voinut lausua ratkaisevaa sanaa, vaikka hän jo kauvan oli mielikuvissaan ollut pensalaisten ja nischninovgorodilaisten maatilain haltija ja jo oli suunnitellut miten käyttäisi niistä saamansa tulot. Julia oli huomannut Boriksen epäröimisen, ja toisinaan juolahti hänen mieleensä että hän oli vastenmielinen Borikselle, mutta pian sai hän lohdun naisellisesta turhamaisuudestaan, ja hän arveli, että Boris oli vain niin saamaton rakkauden tähden. Mutta hänen surumielisyytensä alkoi vähitellen muuttua ärtyisyydeksi, ja vähää ennen Boriksen lähtöä ryhtyi hän ratkaiseviin toimenpiteisiin. Näihin aikoihin ilmestyi Moskovaan, ja siis myöskin Karaginien vierashuoneeseen, Anatol Kuragin, ja odottamatta jätti Julia surumielisyyden, heittäytyi hillittömään ilonpitoon ja oli sangen huomaavainen Anatolin lähettyvillä.

— Rakkaani, — sanoi Anna Mihailovna pojalleen, — olen saanut tietää luotettavalta taholta, että ruhtinas Vasili on lähettänyt poikansa tänne Moskovaan naittaakseen hänet Julialle. Rakastan niin Juliaa että aivan käy sääliksi hänen kohtalonsa. Mitä sinä arvelet, rakkaani?

Kun Boris ajatteli, että näin tulisi lyödyksi laudalta ja että turhaan oli suitsuttanut kokonaisen kuukauden Julian surumielisyydelle ja että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista lasketut ja mielikuvissa jo käytetytkin tulot nyt näin siirtyisivät toiselle, ja vallankin tuolle Anatol hölmölle, täytti kiukku hänen mielensä, ja hän tunsi tulleensa loukatuksi. Hän lähti Karagineille ja päätti lujasti tällä käynnillä kosia. Julia tuli häntä vastaan iloisen ja huolettoman näköisenä, kertoi välinpitämättömänä, miten hänellä oli ollut hauskaa tanssiaisissa edellisenä iltana, ja kysyi, milloin Boris aikoi matkustaa. Vaikka Boris oli päättänyt tällä käynnillään puhua rakkaudestaan ja sentähden olla oikein hellämielinen, niin alkoikin hän ärtyisenä puhua naisten häilyväisyydestä, miten naiset helposti voivat heittäytyä surusta iloon, ja miten heidän mielialansa riippuu siitä, kuka heitä kulloinkin liehakoi. Julia loukkaantui ja myönsi Boriksen sanat tosiksi. Mutta hän sanoi, että nainen tarvitsee vaihtelua elämässään, sillä jokainen kyllästyy aina vaan samaan.

— Siksipä neuvoisin teille... — alkoi Boris, aikoen loukata Juliaa. Mutta samassa hän huomasi, että jatkaminen saattaisi hänet ikävään asemaan: hänen täytyisi kenties lähteä Moskovasta tyhjin toimin, ja näin olisivat hänen vaivannäkönsä menneet turhaan (mitä hän ei vielä koskaan ollut elämässään kokenut).

Hän pysähtyi kesken lausetta, loi silmänsä maahan, jottei näkisi Julian ilkeän ärtyisiä, epäröiviä kasvoja, ja sanoi:

— Enhän sentään ole tullut tänne riitelemään. Päinvastoin...

Hän katsahti Juliaan, nähdäkseen saattoiko jatkaa. Julian ärtyisyys oli kadonnut jäljettömiin, ja hän tuijotti rauhattomin rukoilevin katsein Borikseen. "Voinhan järjestää asiat niin, ettei minun usein tarvitse häntä tavata", ajatteli Boris. "Asia on pantu alulle, se täytyy siis lopettaa!" Puna nousi hänen poskilleen, hän katsoi Juliaa silmiin ja sanoi:

— Tiedättehän sydämeni tunteet!

Jatkaminen oli turhaa: Julian kasvot loistivat riemusta ja tyytyväisyydestä; mutta hän pakoitti Boriksen sanomaan kaiken, mitä tällaisissa tilaisuuksissa on tapa sanoa — että hän rakastaa häntä eikä koskaan ole ketään naista niin palavasti rakastanut. Hän tiesi, että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista saattoi vaatia tämän hinnan, ja hän saikin vaatimuksensa täytetyksi.

Sulhanen ja morsian eivät enää muistelleet puita, jotka tuudittaisivat heidät ikävään ja surumieleen. He suunnittelivat, miten perustavat loistavan kodin Pietariin, kävivät vieraskäynneillä ja valmistautuivat viettämään upeita häitä.