IX.
Bilibin oli tähän aikaan diplomaattisena virkamiehenä armeijan pääkortteerissa. Vaikka hän kirjoittikin ranskankielellä, höystäen kirjeensä ranskalaisilla sukkeluuksilla ja lauseparsilla, niin kuvaili hän siitä huolimatta sotaretken tapahtumia aito venäläisellä kursailemattomuudella, paljastaen säälimättä puutteet ja heikkoudet ja säästämättä tätä tehdessään ivan kirveltävää vitsaa. Hän kirjoitti, että hänen diplomaattinen discretion'insa (vaikeneminen) häntä vaivaa, ja että hän on onnellinen, kun hänellä ruhtinas Andreissa on luotettava kirjeenvaihtaja, jolle voi purkaa sappensa, ylitsevuotavaisen kaiken sen johdosta, mitä armeijassa näkee tapahtuvan. Kirje oli jo kauvan sitten kirjoitettu, jo ennen Preussisch-Eylaun taistelua.
"Tiedätte, rakas ruhtinas", — kirjoittaa Bilibin, — "etten meidän loistavain Austerlitzin päiviemme jälkeen enää ole poistunut pääkortteerista. Olen nyt täydellisesti päässyt sodan makuun, josta olen ylen onnellinen. Näkemäni näiden kolmen kuukauden aikana tuntuvat uskomattomilta.
"Alotan ab ovo. Kuten tiedätte, on ihmissuvun vihollinen hyökännyt preussilaisten kimppuun. Preussilaiset ovat meidän uskollisia liittolaisiamme, jotka ovat meidät pettäneet ainoastaan kolmasti kolmen vuoden kuluessa. Me olemme heidän puolellaan. Mutta ihmissuvun vihollinen ei vähääkään välitä meidän kauniista puheistamme, vaan hyökkää hänelle ominaisella röyhkeän raa'alla tavalla preussilaisten niskaan, sallimatta heidän lopettaa alkamaansa paraatia, lyö heidät perinpohjin ja asettuu asumaan Potsdamin palatsiin.
"'Toivon sydämeni pohjasta', — kirjoittaa Preussin kuningas Bonapartelle, — 'että Teidän Majesteettinne ystävällisimmin otettaisiin vastaan minun palatsissani. Itse olen mahdollisuuden mukaan koettanut kaikki hyvin päin järjestää tämän toteuttamiseksi. Toivon tässä onnistuneeni!'
"Preussilaiset kenraalit mairittelevat kilvan ranskalaisia ja luopuvat aseistaan ensi vaatimuksella. Glogaun linnaväen päällikkö, jolla on johdossaan 10 tuhannen miehen suuruinen armeija, kysyy Preussin kuninkaalta, mitä hänen on tehtävä, jos täytyy antautua?... Kaikki tämä on totta. Sanalla sanoen, me toivoimme voivamme peloittaa heitä ainoastaan sotavoimaimme mahtavuudella, mutta kävikin niin, että jouduimme sodan mylläkkään, vieläpä omilla rajoillamme, ja mikä on tärkeintä, avec et pour le Roi de Prusse.[25] Meillä on kaikkea ylenpalttisesti, meiltä puuttuu ainoastaan eräs pikku seikka, — ei ole ylipäällikköä. Kun kävi selväksi, että Austerlitzin taistelun seuraukset olisivat voineet olla suotuisammatkin, jollei ylipäällikkönä olisi ollut niin nuori mies, niin alettiin etsiä ylipäällikköä kahdeksankymmenen vuotiasten kenraalien joukosta, ja Prosorovskin ja Kamenskin välillä lankesi arpa jälkimäiselle. Kenraali saapuu meidän luoksemme kuomureessä Suvorovin tapaan, ja hänet otetaan vastaan avosylin, riemuhuudoin.
"4:nä päivänä saapuu ensimäinen pikalähetti Pietarista. Matkalaukut kannetaan sotamarsalkan työhuoneeseen. Itse hän tahtoo kaikki tehdä. Minut kutsutaan auttamaan kirjeiden lajittelussa ja ottamaan haltuuni meille kuuluvat. Sotamarsalkka katselee meidän työtämme ja odottaa hänelle osoitettuja kirjeitä. Me etsimme — mutta niitä ei olekkaan. Sotamarsalkka alkaa käydä kärsimättömäksi, ryhtyy itse työhön ja löytää kirjeitä keisarilta kreivi T:lle, ruhtinas V:lle y.m. Hän raivostuu, purkaa sisuaan koko maailmaa vastaan, avaa kirjeet ja lukee nämä toisille osoitetut kirjeet. Vai niin minun kanssani menetellään! Minuun ei luoteta! Minua siis käsketään pitämään silmällä, hyvä, menkää tiehenne! Ja hän kirjoittaa tuon kuuluisan päiväkäskyn kenraali Bennigsenille:
"'Olen haavoittunut, en saata ratsastaa, enkä siis myöskään armeijaa johtaa. Olette vienyt lyödyt joukkonne Pultuskiin: siellä ovat ne nyt suojatta, muonatta ja polttopuitta, siksi on niitä autettava, ja koska te eilen itse olette kääntynyt Bukshövdenin puoleen, niin on ajateltava meidän rajalle peräytymistä, ja on tämä tuuma toteutettava vielä tänä päivänä.'
"Keisarille hän kirjoitti: 'Alituisesta ratsastamisesta ovat pakarani vioittuneet, niin etten lainkaan saata ratsastaa enkä johtaa näin suunnatonta armeijaa, ja siksi olen johdon luovuttanut minun jälkeeni vanhimmalle kenraalille, kreivi Bukshövdenille, jolle olen myös lähettänyt koko kanslian tarpeineen, ja olen häntä neuvonut leivän puutteessa vetäytymään lähemmäs Preussin sydäntä, sillä leipää on ainoastaan yhdeksi päiväksi ja muutamilla rykmenteillä ei ole muruakaan, kuten ovat ilmoittaneet divisionan päälliköt Österman ja Sedmorjetski; talonpojat taas ovat riistetyt putipuhtaiksi; itse jään parantumaan Ostrolenkan sairashuoneeseen. Myös ilmoitan, että jos armeija vielä viisitoista päivää sen jälkeen kun tämän kirjeeni alamaisimmasti olen päivännyt viipyy nykyisellä leiripaikallaan, niin ei ole keväällä ainoatakaan tervettä miestä koko armeijassa.'
"'Päästäkää vanhus rauhaan, sallikaa hänen jäädä maineettomana unholaan, sillä hän ei ole voinut täyttää suurta, mainehikasta tehtävätään, johon oli valittu. Täällä sairashuoneessa odotan teidän armollisinta suostumustanne, jottei minun tarvitsisi armeijassa näytellä jonkinlaista kirjurin osaa ylipäällikön osan asemasta. Kaikki ovat armeijassa mielissään erostani, sillä onhan sokea poistunut. Sellaisia kuin minä on — Venäjällä tuhansia.'
"Sotamarsalkka suuttuu keisariin ja rankaisee meitä kaikkia; onhan tämä loogillista!
"Tällainen on ensimäinen näytös. Seuraavissa näytöksissä käy toiminta jännittävämmäksi ja naurettavat puolet kohoavat huippuunsa, kuten on luonnollistakin. Sotamarsalkan poistuttua huomataan, että olemme aivan vihollisen jaloissa, ja että on mahdoton välttää taistelua. Bukshövden on iän perusteella ylipäällikkö, mutta Bennigsen on aivan toista mieltä, sillä hän on osastoineen lähinnä vihollista ja tahtoo koettaa onneaan taistelussa 'aus eigener Hand', kuten saksalainen sanoo. Hän ryhtyykin taisteluun. Näin taisteltiin Pultuskin taistelu, jota meikäläiset pitävät loistavana voittona, mutta joka minun mielestäni on jotain aivan toista. Me maallikot olemme yleensä, kuten tiedätte, huonoja tuomareita voiton tai tappion määrittelemisessä. Meidän mielestämme on se taistelun hävinnyt, joka jättää tappotantereen, ja tätä arvostelutapaa käyttämällä olemme hävinneet Pultuskin luona. Sanalla sanoen, me jätämme taistelutantereen, mutta lähetämme samalla pikaviestin viemään Pietariin voitonsanomaa, eikä Bennigsen luovuta ylipäällikkyyttä Bukshövdenille, sillä hän toivoo palkinnoksi voitostaan tulevansa nimitetyksi ylipäälliköksi. Tänä välihallituksen aikana alkavat joukkomme sangen mieltäkiinnittävän ja omituisen liikkeiden sarjan. Tarkoituksenamme ei enää ole vihollisen kaikkoaminen tai ahdistaminen, kuten alkuperäisesti oli suunniteltu, nyt vältetään kaikin voimin kenraali Bukshövdeniä, jonka iän perusteella pitäisi toimia ylipäällikkönä. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi toimitaan niin voimaperäisesti, että paetessamme poltamme sillat sellaisistakin joista, joissa ei ole kaalamoita, jotta voisimme nopeammin paeta vihollista, jona nykyään emme pidä Bonapartea, vaan kenraali Bukshövdeniä. Kenraali Bukshövden oli vähällä joutua ylivoimaisen vihollisen saartamaksi erään tällaisen liikkeemme johdosta, jonka avulla me olimme livahtaneet hänen käsistään. Bukshövden ahdistaa meitä — me pakenemme. Heti kun hän saapuu meidän puoliselle joen rannalle, siirrymme me toiselle rannalle. Viimein saavuttaa vihollisemme, kenraali Bukshövden, meidät ja hyökkää kimppuumme. Molemmat kenraalit sydämistyvät. Kenraali Bukshövden vaatii vastustajansa kaksintaisteluun; kenraali Bennigsen saa kaatuvaistaudin kohtauksen. Mutta jännittävimmällä hetkellä saapuu voiton viestinviejä Pietarista, ylipäällikkö on nimitetty, ja ensimäinen vihollinen, Bukshövden, on voitettu: nyt voimme ajatella toista, Bonapartea. Mutta silloinpa ilmestyykin meille kolmas vihollinen oikeauskoinen armeija, — joka kirkuen vaatii leipää, lihaa, korppuja, heiniä, kauroja — ja ties Herra mitä! Aitat ovat tyhjät, tiet kululle mahdottomat. Oikeauskoinen alkaa ryöstää, vieläpä tavalla, josta teillä viime sotaretken ajoilta ei ole edes aavistusta. Puolet rykmenteistä ovat muodostaneet vapaita komennuskuntia, jotka kiertelevät seutuja, hävittäen kaikki tulella ja miekalla. Asukkaat ovat ryöstetyt paljaiksi, sairaalat ovat äärillään, ja kaikkialla vallitsee nälkä. Rosvosoturit ovat kahdesti käyneet pääkortteerinkin kimppuun, ja ylipäällikön täytyi hälyttää aseisiin kokonainen pataljoona, saadakseen rosvot karkoitetuksi. Erään tällaisen hyökkäyksen aikana vietiin minulta tyhjä matkalaukku ja yönuttu. Keisari aikoo antaa divisioonan päälliköille oikeuden ammuttaa kaikki rosvosoturit, mutta pelkäänpä tästä seuraavan, että armeijan toinen osa surmaa toisen."
Alussa luki ruhtinas Andrei vain silmillään, mutta sitten hän tahtomattaan (vaikka tiesikin, miten varovaisesti oli uskominen Bilibinin sanoihin) yhä enemmän innostui. Luettuaan nuo viimeiset kauheat sanat ruhtinas Andrei rutisti kirjeen ja sinkautti lattialle. Hän ei kiivastunut kirjeen sisällöstä, häntä harmitti, että tuo hänelle niin vieras elämä armeijassa saattoi hänen mielensä rauhattomaksi. Hän sulki silmänsä, hieroi kädellä otsaansa aivan kuin olisi tahtonut riehtautua irti kirjeen herättämistä mielikuvista ja alkoi kuunnella, mitä tapahtui lapsenhuoneessa. Yhtäkkiä oli hän oven takaa kuulevinaan kummallista ääntä. Hän kauhistui; hän pelkäsi, että pojalle kenties oli tapahtunut jotain sillä aikaa kun hän luki kirjettä. Hän hiipi varpaillaan lapsenhuoneen ovelle ja avasi sen varovasti.
Ovea avatessaan hän huomasi, että lapsenhoitaja pelästyneen näköisenä koetti jotakin kätkeä häneltä, ja ettei ruhtinatar Maria enää seisonut lapsen vuoteen vieressä.
— Rakas ystävä — lausui ruhtinatar Maria kuiskaten hänen takanaan, ja hänestä tuntui sisaren ääni toivottoman valittavalta.
Hänet valtasi aiheeton kauhu, kuten niin usein valtaa ihmisen pitkän unettomuuden ja mielenjännityksen jälkeen: hänen pisti päähänsä, että lapsi oli kuollut. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, näytti vahvistavan hänen arveluaan.
"Kaikki on mennyttä", — hän ajatteli, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen! Huumautuneena astui hän vuoteen luo, varmasti vakuutettuna, että tapaisi sen tyhjänä, ja että lapsenhoitaja häneltä oli kätkenyt kuolleen lapsen. Hän raoitti uutimia, mutta pitkään aikaan hän ei voinut eroittaa lasta pelästyneillä, harhailevilla silmillään. Vihdoin hän sen huomasi: punaposkinen poikanen lojui poikittain vuoteessa. Hänen päänsä oli kierähtänyt päänaluselta, ja unessa pienokainen maiskutteli suutaan ja hengitti tasaisesti.
Ruhtinas Andrei riemastui lapsen nähdessään, aivan kuin olisi sen saanut jälleen kuolemalta. Hän kumartui lapsen puoleen ja koetti huulillaan, onko lapsella kuumetta. Hienokainen otsa oli kostea; hän kosketti kädellään lapsen päätä — hiuksetkin olivat kosteat: niin voimakkaasti oli lapsi hionnut. Eipä ollutkaan poikanen kuollut, päinvastoin näytti taudin selkä taittuneen, ja lapsi oli terve. Hän tahtoi ottaa tuon piskuisen, avuttoman olennon syliinsä, puristaa sitä rintaansa vastaan, mutta ei hän sentään tohtinut. Hän seisoi kumarissaan vuoteen yli ja tarkasteli pienokaisen päätä, käsiä ja peitteen alta näkyviä jalkasia. Jokin kahahti hänen vieressään, ja hän näki vuoteen verhojen alla jonkinlaisen varjon. Hän ei irroittanut katsettaan lapsesta, kuuntelihan vain sen tasaista hengitystä. Tumma varjo oli ruhtinatar Maria, joka hiipien oli tullut vuoteen luo, nostanut verhot ja pujahtanut niiden alle. Katsettaan kääntämättä oli ruhtinas Andrei tuntenut sisarensa ja ojensi kätensä häntä kohti. Sisar puristi hänen kättään.
— Hän on hionnut, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Olin juuri tulossa siitä sinulle ilmoittamaan, — vastasi sisar.
Pienokainen liikahti hieman, hymähti ja hiersi otsaansa päänalukseen.
Ruhtinas Andrei katsahti sisareensa. Verhojen puolihämärässä loistivat ruhtinatar Marian säteilevät silmät tavallista kirkkaampina. Niissä kiilui onnenkyyneliä. Ruhtinatar taivistui veljensä puoleen ja suuteli häntä, pidellen varovasti vuoteen verhoista. Molemmat varoittivat he toisiaan olemaan hiljaa, seisoivat vielä hetkisen verhojen puolihämärässä, aivankuin eivät olisi halunneetkaan poistua tästä sopukastaan, missä he kolmisin olivat eroitettuina koko maailmasta. Ensin poistui vuoteen äärestä ruhtinas Andrei, selvitellen hiuksiaan musliiniverhoista.
— Niin, eihän minulla enää ole muuta jälellä, — sanoi hän huoahtaen.