VIII.
Sota syttyi, ja sen verilaineet lähenivät yhä Venäjän rajoja. Kaikkialla sadateltiin ihmiskunnan vihollista, Bonapartea; maaseudulta koottiin sotilaita ja rekryyttejä, ja sotanäyttämöltä saapui ristiriitaisia tietoja, valheellisia, kuten tavallisesti, ja siksipä niitä erilailla selitettiinkin.
Vanhan ruhtinas Bolkonskin, ruhtinas Andrein ja ruhtinatar Marian elämässä oli tapahtunut paljon muutoksia sitten vuoden 1805.
Vuonna 1806 oli vanha ruhtinas nimitetty erään maanpuolustuspiirin ylipäälliköksi. Tällaisia puolustuspiirejä oli perustettu kaikkiaan 8 Venäjän eri kulmille. Näihin aikoihin oli vanha ruhtinas käynyt sangen raihnaiseksi, erittäinkin sen johdosta, että oli luullut poikansa kuolleeksi, mutta siitä huolimatta piti hän velvollisuutenaan ryhtyä ylipäällikön toimeen, johon itse keisari oli hänet nimittänyt. Ja tämä uudelleen alkava toimeliaisuus herätti hänet uudelleen elämään ja antoi hänelle uusia voimia. Hän oli alati matkoilla kolmessa hänen piiriinsä kuuluvassa läänissä, hän oli pikkumaisuuteen saakka tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, julmuuteen saakka ankara valtansa alaisille, ja otti itse selvän pienimmistäkin yksityisseikoista. Ruhtinatar Maria ei enää käynyt laskuoppi-tunneillaan, mutta pikku ruhtinas Nikolain (kuten vanha ruhtinas nimitti pojanpoikaansa) ja imettäjän seurassa kävi hän sentään vielä isänsä työhuoneessa joka aamu, kun vaan isä sattui olemaan kotosalla. Piskuinen ruhtinas Nikolai asui imettäjättärensä ja hoitajattarensa Savishnan kanssa äiti vainajansa suojissa, ja siellä oleskeli ruhtinatar Mariakin suurimman osan ajastaan ja koetti voimainsa mukaan olla äidin asemassa orpo rukalle. Neiti Bouriennekin näytti intohimoisesti rakastavan pienokaista, ja usein täytyi ruhtinatar Marian uhrautuen luovuttaa pikku enkeli (kuten hän nimitti veljensä poikaa), ystävättärensä hoidettavaksi, joka sydämestään nautti pojan kanssa leikkiessään.
Lisijagorin kirkon alttarin viereen oli rakennettu kappeli pikku ruhtinatar vainajan haudalle, ja kappeliin oli pystytetty Italiasta tuotettu marmorinen enkelin kuva, joka siivet levällään valmistautui kohoutumaan taivaaseen. Enkelin ylähuuli oli hieman kohollaan, aivan kuin hymyyn valmiina, ja kerran kun ruhtinas Andrei ja ruhtinatar Maria palasivat kotiin kappelista, tunnustivat he toisilleen, että enkelin kasvot heidän mielestään kummasti muistuttavat vainajan kasvoja. Mutta eräs seikka, josta ruhtinas Andrei ei maininnut edes sisarelleen, oli vielä kummallisempi: Hän oli enkelin ilmeestä lukevinaan nuo samaiset lempeän nuhtelevat sanat, jotka olivat olleet vainajan kasvoilla: "Ah, miksi olette tämän minulle tehneet?"...
Pian ruhtinas Andrein kotiin tulon jälkeen määräsi vanha ruhtinas poikansa perintö-osaksi Bogutsharovan suuren maatilan, joka sijaitsi 40 virstan matkalla Lisijagorista. Ruhtinas Andrei suostui isän määräykseen, sillä liittyihän Lisijagoriin hänelle niin ikäviä muistoja, ja kun hän usein tunsi vaivoin kestävänsä isän luonteen omituisuuksia ja tarvitsi toipuakseen ennen kaikkea yksinäisyyttä ja rauhaa, niin järjesti hän elämänsä uudessa kodissaan paraan mukaan, eikä sieltä usein minnekään poistunutkaan.
Austerlitzin taistelun jälkeen oli ruhtinas Andrei vakavasti päättänyt, ettei enää milloinkaan ryhtyisi sotapalvelukseen; ja kun sota taas syttyi, ja kaikkien oli lähdettävä osastoihinsa, niin ryhtyi hän isänsä piirissä nostoväkeä kokoamaan, siten välttääkseen vakinaisen palveluksen. Ja niinpä kävi, että isä ja poika niin sanoaksemme vaihtoivat osia 1805 vuoden sotaretken jälkeen. Vanha ruhtinas, josta toimeliaisuus oli tehnyt aivan kuin uuden ihmisen, odotti kaikkea mahdollista hyvää nyt alkaneelta sotaretkeltä, ruhtinas Andrei taas, joka ei nyt ollut mukana retkellä, ja joka salaisesti sitä suri sydämessään, oli menettänyt kaiken toivon.
Helmikuun 26 p:nä 1807 oli vanha ruhtinas matkalla piirissään. Ruhtinas Andrei taas oli jäänyt Lisijagoriin, kuten tavallisesti isän poissa ollessa. Pikku Nikolushka oli jo neljättä päivää sairaana. Vanhan ruhtinaan ajurit palasivat kaupungista ja toivat ruhtinas Andreille asiakirjoja ja kirjeitä isältä.
Kamaripalvelija lähti viemään kirjeitä nuoren ruhtinaan työhuoneeseen, mutta kun ei täältä ruhtinasta tavannut, lähti hän ruhtinatar Marian suojiin; mutta ruhtinas ei ollut täälläkään. Hänelle sanottiin että ruhtinas oli mennyt lapsenhuoneeseen.
— Teidän ylhäisyytenne, — Petrusha on tuonut teille papereita, — ilmoitti eräs lapsenhoitajattaren apulaisista ruhtinas Andreille, joka pienellä lapsenjakkaralla istuen, vapisevin käsin, otsa rypyissä, tipautteli pullosta lääkettä puolillaan vettä olevaan lasiin.
— Mikä hätänä? — sanoi ruhtinas Andrei ärtyisästi, hänen kätensä vavahti varomattomasti, ja lasiin lorahti liian paljon lääkettä. Hän tyhjensi lasin permannolle ja käski tuomaan uutta vettä. Lapsenhoitajan apulainen täytti hänen pyyntönsä.
Huoneessa oli lapsen vuode, pari arkkusta, pari nojatuolia, lapsen pöytä ja pieni tuoli, jolla ruhtinas Andrei istui. Akkunat olivat verhoilla peitetyt, ja pöydällä paloi kynttilä, jonka eteen, vuoteen puolelle, oli asetettu sidottu nuottikirja nojalleen, jottei valo lankeaisi vuoteelle.
— Ystäväiseni, — sanoi ruhtinatar Maria vuoteen luota veljelleen, — viisainta on odottaa ... sittemmin...
— Olehan, yhä vain tyhmyyksiä, oletpa jo kyllin odottanut, siinä ovat odottamisesi seuraukset, — sanoi ruhtinas Andrei kuiskaten, mutta vimmoissaan, haluten nähtävästi loukata sisartaan.
— Ystäväiseni, todellakin, älä herätä, hän on vasta juuri nukahtanut, — sanoi ruhtinatar rukoilevalla äänellä.
Ruhtinas Andrei nousi seisaalleen ja lähti varpaillaan astumaan vuodetta kohti, lääkelasi kädessä.
— Ehkemme sentään herättäisikään? — hän lausui epäröiden.
— Miten tahdot, minä arvelen ... mutta tee miten tahdot, — vastasi sisar, nähtävästi kainostellen ja häveten, kun hänen mielipiteensä pääsi voitolle. Hän osoitti veljelleen tyttöä, joka oli ilmoittanut kamaripalvelijan tulosta.
Toista yötä jo valvoivat veli ja sisar kuumeessa hourivan pienokaisen vuoteen ääressä. He eivät luottaneet kotilääkäriin ja, odotellessaan kaupungista noutamaan lähetettyä lääkäriä, he koettivat milloin yhtä, milloin toista keinoa. Valvomisesta uupuneina ja kiihtyneinä he moittivat toisiaan ja joutuivat vähä väliä riitaan.
— Petrushalla on papereita isältänne, — sanoi tyttö kuiskaten.
Ruhtinas Andrei lähti huoneesta.
— Paholainen heidät on lähettänyt! — hän mumisi ja, kuultuaan isänsä suusanallisesti lähettämät käskyt ja, otettuaan kamaripalvelijalta paperit ja kirjeen, hän palasi lapsenhuoneeseen.
— Entä nyt? — kysyi hän sisareltaan.
— Yhä ennallaan, odotahan, — Jumalan nimessä. Karl Ivanitsh aina sanoo, että uni on paras apu sairaalle, — kuiskutti ruhtinatar, huoaten.
Ruhtinas Andrei astui vuoteen luo ja kosketti kädellään pienokaista. Poikanen hohkui kuumaa.
— Hiiteen Karl Ivanitshinenne! — Hän otti lääkelasin ja palasi vuoteen luo.
— André, älä huoli! — sanoi ruhtinatar.
Mutta veli katsahti sisareensa ilkeän synkkänä ja taivistui lapsen puoleen.
— Annahan hänelle, se on tahtoni, — hän sanoi. — Pyydän, anna hänelle.
Sisar kohautti hartioitaan, mutta otti nöyrästi lasin, kutsui lapsenhoitajatarta avukseen ja alkoi tuputtaa lapselle lääkettä. Lapsi huusi läkähtyäkseen. Ruhtinas Andrein kasvot vääntyivät, hän tarttui päähänsä, lähti huoneesta ja istuutui sohvalle viereiseen huoneeseen.
Hän piti yhä papereita kädessään. Hän avasi konemaisesti kuoret ja alkoi lukea. Siniselle paperille oli vanha ruhtinas suurella, soikealla käsialallaan, käyttäen siellä täällä lyhennysmerkkejä, kirjoittanut seuraavaa:
"Pikalähetti on juuri tuonut minulle sangen hauskan uutisen, jollei kaikki ole valetta. Bennigsen on muka Eylaun luona lyönyt Buonaparten perinpohjin. Pietarissa riemuitaan, ja armeijaan on lähetetty suunnattomasti palkintoja. Onnittelen — vaikka hän onkin saksalainen. En käsitä, mitä ajattelee Kortshevon päällikkö, joku Handrikof; yhä vielä ei kuulu lisäväkeä eikä muonaa häneltä. Lähde heti hänen luokseen ja sano, että teen hänet päätä lyhemmäksi, jollei viikon kuluttua kaikki ole saapunut. Preussisch-Eylaun taistelusta on minulle kirjoittanut Petenjka, hän on ollut mukana, — kaikki on totta. Kun eivät sivulliset sekaannu asiaan, niin lyö saksalainenkin Buonaparten. Kerrotaan hänen pakenevan suin päin. Muista heti lähteä Kortshevoon ja täytä käskyni!"
Ruhtinas Andrei huoahti ja avasi toisen kuoren. Tämä kaksi arkkia pitkä, tiuhalla käsialalla kirjoitettu kirje oli Bilibiniltä. Hän taittoi kirjeen, pisti kuoreen, sitä lukematta, ja luki uudelleen isän kirjeen, joka päättyi sanoihin: "Muista heti lähteä Kortshevoon ja täytä käskyni!"
"Ei, suokaa anteeksi, nyt en lähde, ennenkuin poikani toipuu", — ajatteli ruhtinas Andrei, astui ovelle ja vilkasi lapsenhuoneeseen.
Ruhtinatar Maria seisoi yhä vuoteen ääressä ja tuuditteli hiljalleen pienokaista.
"Niin, mitä se isä kirjoittaakaan, eihän vain jotain ikävää?" — muisteli ruhtinas Andrei. — "Niin, meikäläiset ovat voittaneet Bonaparten juuri silloin, kun olen poissa armeijasta. Niin, niin yhä vain laskee minusta pilaa... No, olkoon menneeksi" ... ja hän alkoi lukea Bilibinin ranskankielellä kirjoittamaa kirjettä. Hän luki, muttei puoliakaan käsittänyt, lukihan vain, jotta edes hetkeksi irtaantuisi mietteistään, jotka häntä hellittämättä jo liian kauvan olivat kauheasti kiusanneet.