IX.
Oli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja alustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja kaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille ominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän kirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan jotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.
Kolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen kukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen oli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha kreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän pöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia. Kreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen näköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli huoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin luo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. — Sinähän kuljet kuin koditon, — sanoi äiti. — Mitä haluat?
— Haluan hänet ... heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, — sanoi Natasha loistavin silmin ja vakavana.
Kreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.
— Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.
— Istuhan tähän viereeni, rakkaani, — sanoi äiti.
— Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?...
Hänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä, salatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.
Hän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten palvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti nuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.
— Yhä vain leikkiä ja leikkiä, — pauhasi vanhus. — Kaikella on aikansa.
— Päästä hänet, Kondratjevna, — sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.
Ja päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs vanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He lopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.
"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?" — ajatteli Natasha.
— Niin, Nikita, menehän, ole hyvä ... minne hänet lähettäisinkään? Niin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha tuo vähän kauroja.
— Vähän kauroja käskette? — toisti Misha alttiin iloisena.
— Mene, mene sukkelaan, — tiukkasi vanhus.
— Fjedor, hanki sinä minulle liitua.
Tarjoiluhuoneen läpi kulkiessaan käski Natasha tuomaan teekeittiön, vaikkei vielä ollutkaan teen aika.
Tarjoilija Foka oli talon äkäisin henkilö. Natasha mielellään näytteli mahtiaan Fokalle. Foka ei ollut uskovinaan määräystä ja meni tiedustelemaan tarkemmin.
— Kyllä se neiti osaa! — sanoi Foka ja oli olevinaan yrmeä.
Kukaan talossa ei vaivannut palvelijoita niin paljon kuin Natasha. Hän ei koskaan voinut mennä palvelijain ohi antamatta heille joitain määräyksiä. Näytti aivan siltä kuin olisi hän tahtonut koetella heidän kärsivällisyyttään ja saada heitä äkäisiksi; mutta siitä huolimatta eivät palvelijat täyttäneet kenenkään käskyjä niin mielellään kuin Natashan. "Mitä oikeastaan tekisin? Minne tästä menisin?" ajatteli Natasha kulkiessaan hiljalleen käytävässä.
— Nastasja Ivanovna, mitä minusta tulee? — kysyi hän narrilta, joka kaapu harteilla tuli häntä vastaan.
— Sinusta tulee kirppuja, heinäsirkkoja, hepokatteja, — vastasi narri.
— Jumalani, Jumalani, yhä vain samaa. Voi, minne tästä menisin? Mitä olisi minun itselleni tehtävä? — Ja hän lähti juosten, kolisten nousemaan yläkertaan, missä Vogel asui vaimoineen.
Vogelin luona oli kaksi kotiopettajatarta, pöydällä oli rusinoita, pähkinöitä ja manteleja. Kotiopettajattaret keskustelivat siitä missä voi halvemmalla elää, Moskovassako vai Odessassa. Natasha istuutui ja alkoi kuunnella vakavan ja miettivän näköisenä heidän keskusteluaan, mutta nousi samassa seisaalleen.
— Madagaskarin saari, — hän lausui ääneen. — Ma-da-gas-kar, — toisti hän selvästi joka tavun. Vastaamatta M-me Schossin kysymykseen, mitä hän puheellaan tarkoitti, hän poistui huoneesta.
Petja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa ilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,
— Petja! Petjka! — huusi Natasha veljelleen, — kanna minut alakertaan.
Petja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen kaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan alas portaista.
— Ei, päästähän sentään... Madagaskarin saari, — lausui Natasha, hypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.
Natasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa lujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta hänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui pimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen tapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa ollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui hänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin mielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin takana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen, kuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.
Sonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha katsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne, ja Sonja meni vesilasi kädessä. "Niin, ja kaikki kävi aivan samalla tavalla", ajatteli Natasha.
— Sonja, tiedätkö mitä tämä on? — huusi Natasha, näppäytellen paksua kieltä.
— Ah, sinäkö siellä! — sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo nurkkaan ja alkoi kuunnella. — En tunne. Liekkö Myrsky? — sanoi hän arastellen ja peläten erehtyvänsä.
"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili arasti", ajatteli Natasha: "ja samoin silloinkin mielestäni jotain hänestä puuttui."
— Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? — Ja Natasha lauloi köörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.
— Missä kävit? — kysyi Natasha.
— Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini jäljennöksen.
— Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, — sanoi Natasha. — Mutta missä on Nikolai?
— Nukkuu, luullakseni.
— Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.
Natasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä päähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin näyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin aikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja rakastunein silmäyksin häntä katseli.
"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän saavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama kuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä. Kenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties hän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut." Hän nousi nurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.
Koko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo teepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas Andreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.
— Mutta tuossapa hän onkin, — sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan. — No, istuhan tähän viereeni. — Mutta Natasha pysähtyi äitinsä viereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.
— Äiti! — lausui hän hiljaa. — Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti, pian, pian, — ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.
Hän istuutui pöytään ja alkoi kuunnella vanhuksia ja Nikolaita, joka myös oli saapunut seuraan. "Jumalani, Jumalani, samat kasvot, samat keskustelut ja isä pitää kuppia kädessään samoin kuin ennenkin ja samoin hän puhaltaakin kuppiinsa!" ajatteli Natasha, tuntien kauhukseen miten vastenmielisiltä kaikki nuo henkilöt hänestä nyt tuntuivat ainoastaan sentähden että he olivat yhä entisensä kaltaisia.
Teenjuonnin jälkeen menivät Nikolai, Sonja ja Natasha arkihuoneeseen ja asettuivat lempinurkkuseensa, missä he aina keskustelivat salaisimmista sydämen asioista.