X.
— Tuntuuko sinusta joskus, — sanoi Natasha veljelleen, kun he olivat sijoittuneet nurkkaseensa, — tuntuuko sinusta toisinaan kuin ei enää olisi mitään odotettavissa elämältä; kuin kaikki onni ja ilo olisi mennyttä? Eikä silti tunnu ikävältä, mieli vain käy suruisaksi?
— Tuntuupa useinkin! — veli vastasi. — Usein on kaikki näyttänyt niin hyvältä, kaikki ovat olleet iloisia, mutta minusta on tuntunut kaikki ällöttävältä ja on tuntunut siltä kuin kaikkien pitäisi kuolla. Kerran rykmentissä ollessani en lähtenyt toisten seurassa huvittelemaan; kuului soittoa ... mutta minut valtasi äkkiä hirveä ikävä...
— Voi, käsitän tämän. Käsitän, käsitän, — keskeytti Natasha. — Olin vielä aivan pieni, kun sain kokea samaa. Muistatko, minua kerran rangaistiin luumujen syömisestä, ja te toiset tanssitte, mutta minä istuin luokkahuoneessa ja itkin. En koskaan unhoita tätä tapausta: olin murheellinen ja minä säälin kaikkia sekä itseäni että muita, kaikkia ihmisiä säälin. Ja siitä se johtui, että olin viaton, — puhui Natasha, — muistatko?
— Muistan, — veli vastasi. — Muistan, että tulin sitten sinun luoksesi ja tahdoin sinua lohduttaa, mutta minua, tiedäs, hävetti. Voi, miten naurettavia silloin olimme. Minulla oli silloin rakas lelu, jöröjukka, ja sen tahdoin minä antaa sinulle. Muistatko?
— Mutta muistatko sinä, — sanoi Natasha miettivän hymyilevänä, miten kauvan, kauvan sitten, olimme silloin vielä aivan pieniä, setä kutsui meidät isän työhuoneeseen, tämä tapahtui jo vanhassa talossa, ja silloin oli jo pimeä; me menimme, ja yhtäkkiä seisoi edessämme...
— Neekeri, — jatkoi Nikolai iloisesti hymyillen, — tottapa sen muistan. En vielä nytkään tiedä, oliko se neekeri, vain unessako sen olen nähnyt vai liekkö siitä meille kerrottu.
— Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä ja katseli meitä...
— Muistatko, Sonja? — kysyi Nikolai.
— Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, — vastasi Sonja arasti.
— Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, — sanoi Natasha. — He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. — Mutta näythän sinäkin muistavan!
— Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen hampaansa.
— Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.
— Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä ilmestyi matolle — kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan sekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?
— Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi portailla ja ammuskeli pyssyllä?
Hymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen lapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi eroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti heidän mielensä.
Sonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat heille yhteisiä.
Hän ei suuriakaan muistanut noista ajoista, ja sekin, minkä muisti, ei herättänyt hänessä sellaisia runollisia tunnelmia, kuin Nikolaissa ja Natashassa. Hän nautti ainoastaan toisten ilosta, koettaen itsekin tekeytyä iloiseksi.
Silloin vasta Sonja innostui, kun alettiin muistella hänen saapumistaan Rostovien taloon. Sonja kertoi, miten hän oli pelännyt Nikolaita sentähden että tämän takissa oli pauloja, ja lapsenhoitajatar oli peloitellut, että hänet neulotaan kiinni näihin pauloihin.
— Mutta minä muistan, kun minulle sanottiin, että sinä olit syntynyt kaalinkuvun alla, — sanoi Natasha.
— Ja muistan, miten en uskaltanut epäillä, mutta tiesin hyvin, että minua uskoteltiin, ja minun oli niin paha olla.
Keskustelun aikana ilmestyi arkihuoneen takaoveen sisäkön pää.
— Neiti, kukko on jo täällä, — lausui tyttö kuiskaten.
— En välitä siitä, Polja, käske viemään se takasin, — sanoi Natasha.
Nuorten keskustellessa tuli huoneeseen Dimmler ja meni harpun luo, joka seisoi nurkassa. Hän otti verhon harpulta, mikä tällöin päästi pahan säräyksen.
— Edvard Karlitsh, soittakaahan, olkaa hyvä, Fieldin nocturne, josta niin paljon pidän, — kuului vierashuoneesta vanhan kreivittären ääni.
Dimmler näppäytti soinnun harpustaan ja nuoriin kääntyen hän lausui: — miten nuoret istuvat hiljaa!
— Niin, me filosofeerailemme, — vastasi Natasha, vilaisten sivulleen, mutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.
Dimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo, otti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi hän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan seuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista hymyili hopeakirkas täysikuu.
— Tiedäppäs, minä arvelen, — sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo oli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun kieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain muuta, — arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä vain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä...
— Se on sielunvaellusta, — sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka luvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.
— Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet eläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.
— Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, — sanoi Natasha yhä vielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, — mutta minä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja täälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin...
— Saanko minäkin yhtyä teihin? — kysyi Dimmler, joka hiljaa oli tullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.
— Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? — kysyi Nikolai. — Ei, se on mahdotonta.
— Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?... Miten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, — intti vakuuttaen Natasha. — Onhan sielu kuolematon ... jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo ennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.
— Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, — sanoi Dimmler hiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt hyvänsuovan pilkallisesti.
— Miksi on vaikea kuvitella iäisyyttä? — sano Natasha. — Tämä päivä kuluu loppuun, tulee huomen ylihuomen, ja eilinen oli entispäivä...
— Natasha! Nyt on sinun vuorosi. Laula minulle jotain, — kuului kreivittären ääni. — Istutte siellä kuin mitkäkin salaliittolaiset.
— Äiti! Minua ei lainkaan haluta, sanoi Natasha, mutta nousi sentään seisaalleen.
Nuoret, vieläpä vanha Dimmlerkin olisivat mielellään jatkaneet keskustelua ja istuneet nurkkasessaan, mutta Natasha oli jo noussut, ja Nikolai istuutui klaveerin ääreen.
Kuten tavallisesti asettui Natasha seisomaan keskelle salia, missä oli paras kaje, ja alkoi laulaa äitinsä lempilaulua.
Hän sanoi, ettei tahtoisi laulaa, mutta siitä huolimatta hän lauloi tänä iltana paremmin kuin oli laulanut pitkiin aikoihin tai vastakaan pitkiin aikoihin lauloi. Vanha kreivi oli paraillaan työhuoneessaan neuvottelemassa Mitenjkan kanssa kun hän kuuli laulun. Hän hätääntyi ja sotkeutui määräystensä antamisessa kuin koulupoika, jonka tekee mieli tunnilta leikkimään, ja viimein hän vaikeni kokonaan. Mitenjkakin vaikeni ja kuunteli hymyillen. Nikolai ei irroittanut silmiään sisaresta ja hengittikin samoin ottein kuin sisarkin. Sonja kuunteli ja ajatteli, miten suunnaton ero on olemassa hänen ja ystävättären välillä, ja miten mahdoton hänen olisi edes suunnilleenkaan olla niin lumoava kuin serkun. Vanha kreivitär istui onnellisen surumielinen hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä ja silloin tällöin nyökäytteli päällään. Hän ajatteli Natashaa, omaa nuoruuttaan ja tyttären avioliittoa, jossa hänen mielestään oli jotain luonnotonta ja kauheata.
Dimmler oli istuutunut kreivittären viereen ja kuunteli silmät ummessa.
— Ei, kreivitär, — sanoi hän viimein, — hän on europalainen kyky, hänellä ei ole enää mitään opittavaa, tuollaista pehmeyttä, hellyyttä, voimaa...
— Ah! miten pelkään hänen puolestaan, miten pelkään, — sanoi kreivitär, unohtaen kenen kanssa puheli. Hänen äidinsilmänsä näki, että tyttäressä oli jotain liian paljon, mikä esti häntä tulemasta onnelliseksi. Natashan laulaessa juoksi pyrynä huoneeseen riemastunut neljäntoista vuotias Petja ja ilmoitti että oli saapunut joulupukkeja.
Natasha keskeytti äkkiä laulunsa.
— Hölmö! — kirkasi hän veljelleen, juoksi pöydän luo, heittäytyi sille lonkalleen ja pillahti niin katkeraan itkuun, ettei aikoihin saattanut rauhoittua.
— Rauhoittukaa, äiti, enhän minä, Petja kun niin säikäytti, — lohdutteli Natasha äitiä ja koetti hymyillä, mutta kyyneleet tulvivat yhä silmistä, ja nyyhkytykset tukkivat kurkun.
Eteisessä tunkeilivat naamioidut alustalaiset, karhut, turkkilaiset, kapakoitsijat, rouvat, toiset naurettavan, toiset hirveän näköisinä. He toivat huoneisiin iloa ja talven raikasta kylmää. Alussa he arkailivat, piilottautuivat toistensa taakse, mutta vähitellen pakkautuivat he saliin ja alkoivat yhä iloisemmin ja hartaammin laulaa, tanssia, kiertää piirissä ja leikkiä joululeikkejä. Kreivitär naureskeli heidän eleilleen ja siirtyi sitten vierashuoneeseen. Ilja Andreitshin naama loisti ilosta, kun hän katseli naamioittuja ja kaikesta näkyi että hän eli mukana. Nuoret hävisivät jonnekin.
Puolen tunnin kuluttua ilmestyi saliin uusia naamioittuja entisten lisäksi: vanha rouva vannehame yllä — Nikolai, turkkilainen tyttö — Petja, pajatso — Dimmler, husaari — Natasha ja tsherkessi — Sonja, jolla oli poltetulla korkilla tehdyt viikset ja kulmakarvat.
Pukuja ihmeteltiin, kiiteltiin ja naamioituja koetettiin tunnustella. Kiitoksista ihastuneina arvelivat nuoret, että kannattaisi sitä lähteä naapureillekin näyttämään onnistuneita pukuja.
Nikolai, jonka teki mieli kiidättää toisia hyvällä kelillä kolmivaljakollaan, ehdotti että lähdettäisi sedän luo Mihailofkaan, ja päätti ottaa matkaan kymmenkunnan alustalaisistakin.
— Ei, miksi lähtisitte häiritsemään vanhusta, — sanoi kreivitär, — ja minne te siellä mahtuisittekaan. Jos kerran lähdette, niin lähtekää Meljukoveille.
Pelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä lapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli Otradnosta neljän virstan matkan päässä.
— Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, — yhtyi keskusteluun vanha kreivi. — Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.
Mutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli kolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi jäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi lähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva hyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.
Sonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista tuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen luonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä tsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss suostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot ja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen ilmestyi neljä kolmivaljakkoa.
Natashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian toisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko seurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja asettui rekiin.
Kahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon — vanhan kreivin — aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen — Nikolain — aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli naispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta. Hän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.
Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat pimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.
Nikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi palvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja Petja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.
— Anna mennä, Sahar! — huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi tilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.
Jalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat kääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.
Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.
Kun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi silmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton lumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen, kolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet toistensa jälissä.
— Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! — kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natashan ääni.
— Miten kirkasta, Nicolas! — kuului Sonjan ääni.
Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen. Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.
"Tuo on ennen ollut Sonja", — ajatteli Nikolai. — Hän taivisti lähemmäksi tyttöä ja hymyili.
— Mitä te Nicolas?
— Enhän minä mitään, — sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.
Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt: "jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja, naurua ja naamioittujen ääniä.
— Jokohan nyt, rakkaani! — kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen toisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.
Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä vauhtia.
Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat leveälle niittytielle joen rannalle.
"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.
Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi pyrkijöihin.
Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon, mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.
— No koetetaanko, herra, — hän lausui.
Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle. Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään ohjakset ilmaan.
— Älä luulekkaan, herra, — huusi hän Nikolaille.
Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno, höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten kirunta täyttivät ilman.
Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet tuikkaelivat.
"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" — ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä — mutta sangen kummaa ja suloista tämä on." Hän katsahti rekeen.
— Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, — sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.
"Se oli varmaankin Natasha", — ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."
— Eikö teidän ole kylmä? — hän kysyi.
Tytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi jotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä, mutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.
— Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.
Mutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen, kimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat hohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa. "Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että kuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan", ajatteli Nikolai.
He olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli heitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja iloisina vieraista.
— Keitä he ovat? — kyseltiin kuistilta.
— Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, — vastasivat äänet.