VIII.
Samaksi illaksi oli Maria Dmitrijevna hankkinut Rostoveille pääsyliput operaan. Natasha ei olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta vaikea oli kieltäytyä risti-äidin tähden, joka erityisesti häntä varten oli hankkinut pääsyliput. Kun hän valmiiksi pukeutuneena salissa odotti isää, sattuivat hänen silmänsä suureen kuvastimeen. Kun hän näki että oli sievä, vieläpä sangen sievä, kävi hänen mielensä entistä surullisemmaksi, mutta samalla tuntui sydämessä niin suloiselta niin lämpimältä.
"Jumalani, jospa hän nyt olisi täällä, niin enpä enää käyttäytyisi niin tuhman kainosti kuin ennen, vaan aivan toisin nyt käyttäytyisin, luonnollisesti, kävisin hänen kaulaansa, pusertaisin rinnoilleni ja pakottaisin hänet katselemaan itseäni niillä pyytävillä, rakastuneilla silmillä, joilla hän niin usein minua katseli, ja sitten pakottaisin hänet nauramaan, kuten hän silloinkin nauroi. Hänen silmänsä — tuossa ovat edessäni ne silmät!" ajatteli Natasha. "Ja mitä välittäisin hänen isästään ja sisarestaan: rakastan häntä, häntä ainoata, noine kasvoineen, silmineen ja hymyineen, joissa on samalla sekä miestä että lasta... Ei, parempi on olla häntä ajattelematta; en ajattele, unohdan kokonaan siksi kun hän saapuu. En kestä tätä vuottamista, kyyneleet täyttävät silmäni", ja hän poistui kuvastimen luota, vaivoin hilliten kyyneleensä. "Ja miten saattaa Sonja niin rauhallisena ja tyynenä rakastaa Nikolaita ja odottaa niin kauvan ja kärsivällisesti!" ajatteli Natasha, katsellessaan Sonjaa, joka myös jo oli saapunut saliin viuhka kädessä. "Ei, hän on aivan toista luuta. Minä en voi!"
Natasha tunsi olevansa tällä hetkellä niin herkällä ja hellällä mielellä, että hänestä tuntui liian vähältä rakastaa ja olla rakastettu. Hänen täytyi heti saada sulkea syliinsä oma rakkaansa, kuiskia hänelle ja kuulla tämän kuiskivan rakkauden sanoja, jotka tulvilleen olivat täyttäneet hänen sydämensä. Istuessaan isänsä rinnalla vaunuissa ja katsellessaan miettivänä himmeästä vaunun akkunasta tuikahtelevia katulyhtyjä tunsi Natasha rakkauden yhä vain kasvaneen ja samalla ikävän. Hän unohti minne ja kenen kanssa kulki. Vaunujen pyörät vinkuivat lumessa, ja pian saapuivat Rostovit vaunujonossa teatterin edustalle. Hameitaan kantaen kiiruhtivat Natasha ja Sonja vaunuista; kreiviä auttoivat lakeijat, ja yhdessä saapuivat sitten Rostovit ohjelmakaupustelijoiden, naisten ja herrain keskitse permantoaitioiden käytävään. Teatterista kuului jo soitto.
— Natasha, hiuksesi ... kuiskasi Sonja.
Vahtimestari kiirehti kohteliaasti avaamaan naisille aition ovea. Soitto alkoi kuulua selvemmin, ja ovesta näkyi avokaulaisia ja -kätisiä naisia ja virkapukuisia miehiä. Permanto supisi ja välkkyi. Viereiseen aitioon tuli samassa eräs nainen, joka vilkasi Natashaan naisellisen kadehtivasti. Esirippu oli vielä alhaalla, soitettiin paraillaan alkusoittoa. Natasha oikasi pukuaan, meni Sonjan kanssa paikalleen ja alkoi tarkastella vastassa olevia valaistuja aitioita. Natashasta tuntui samalla suloiselta ja vastenmieliseltä kun tunsi, että sadat silmät taas pitkistä ajoista tarkastelivat hänen paljaita harteitaan ja käsiään. Nämä tunteet herättivät kokonaisen sarjan vastaavia muistoja, haluja ja pyyteitä.
Pitkiin aikoihin ei oltu kreiviä nähty Moskovassa, ja kun hän nyt ilmestyi aitioon kahden sievän neitosen seurassa, kiintyi kaikkien huomio hänen aitioonsa. Sitäpaitsi olivat kaikki kuulleet huhuiltavan Natashan kihlauksesta, ja kun hän tämän tapahtuman jälkeen nyt ensi kerran näyttäytyi seurassa, niin ei ollut kumma jos kaikki tahtoivat tarkastella erään Venäjän arvokkaimman sulhasen mielitiettyä.
Natasha oli maalla pulskistunut, kuten kaikki hänelle sanoivat, mutta tänään oli hän erityisen viehättävä aamuisen kiihtyneen mielentilansa vaikutuksesta. Erittäinkin pisti silmään hänen sielukas, kaunis, mutta samalla niin rauhallinen ilmeensä. Hänen mustat silmänsä katselivat ihmisiä, ketään erityisemmin etsimättä, ja hento, kyynärpäähän saakka paljas käsi lojui samettisella aition reunalla, vaistomaisesti pusertuen kokoon, vuoroin auveten soiton tahtiin.
— Katsokaa, tuolla on neiti Aljenin, — sanoi Sonja, — arvatenkin äitinsä kanssa!
— Herranen aika! Mihail Kirillitsh on yhä vain lihonut, — huudahti kreivi.
— Katsokaahan! minkälainen poimuhattu on meidän Anna Mihailovnalla!
— Karaginit — Julia ja Boris. Heti huomaa että he ovat kihloissa. Onko Drubetskoi kosinut?
— Onpa hyvinkin, tänään sain kuulla, — sanoi Shinshin, joka samassa tuli Rostovien aitioon.
Natasha alkoi katsella samaan suuntaan kuin kreivikin ja huomasi Julian, joka helmikoriste puuteroidulla paksulla kaulalla onnellisen näköisenä istui äitinsä rinnalla. Heidän takanaan näkyi Boris Drubetskoin sileäksi suittu kaunis pää, hieman taivistuneena Julian puoleen. Hän katseli alta kulmain Rostoveja ja supatti jotain morsiamelleen.
"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!" ajatteli Natasha. "Ja hän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva! Jospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista."
Taampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana Jumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän aitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi ja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan ruhtinaan talossa. "Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun tuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei saapuu!" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla istuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi Dolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen puku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle harjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä katsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi seissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan loistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.
Kreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä ihailijaa. Sonja punastui.
— Tunsitko? — kysyi kreivi. — Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, — kysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, — hänhän hävisi jonnekin?
— Hävisi, — vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä ja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan ruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat Moskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof — persialainen — alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan lausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten sterletillä, — puheli Shinshin. — Dolohof ja Anatol Kuragin ovat vieneet Moskovan naisilta järjen.
Viereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman paksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili kahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän sovittelihe istumaan.
Natashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin, tukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta. Kun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä päänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen. Hän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren puoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition reunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.
— Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? — alkoi kreivi. — Tulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille ja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän verrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko hän täällä?
— Kyllä hän lupasi tulla, — sanoi Helena ja katsahti tutkivasti Natashaan.
Kreivi siirtyi taas paikalleen.
— Eikö ole ihana? — kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.
— Hurmaava! — Natasha sanoi, — häneenpä voi rakastua.
Samassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon naputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu nousi.
Heti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla täydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet, nuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat naiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi katsella.