IX.
Näyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja papereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille pingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä valkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli yllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka toiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat jotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen rahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin silkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko vyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.
Sulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten molemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan hypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten yhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki alkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja tyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen ja käsiään levitellen kumarrella.
Natashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla tuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut seurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan maalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja naiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti valaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää, mutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta, että häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien ilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen tarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta tuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. "Kenties he ovatkin oikeassa!" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita päitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin viereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy huulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus, joka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden lämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja sitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä oli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja kummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään. Milloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin laulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä lähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa tätä.
Yhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti alkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen askeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. "Tuossa hän on — Kuragin!" — kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja hymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki tavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla kohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin, jonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa. Hänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja olkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt naurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen ilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka esirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol rasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla, helistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni sitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition aidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen kysyi jotain, osoittaen Natashaa.
— Mais charmante![79] — hän sanoi, nähtävästi Natashaa tarkoittaen, minkä tämä huomasi enemmän silmillään kuin korvillaan. Sitten lähti Anatol ensi riville missä istuutui Dolohovin viereen, tyrkkäsi kyynärpäällään tuota Dolohovia, jota muut niin kunnioittaen ja mairitellen kohtelivat, iski veitikkamaisesti silmää ystävälleen ja oikasi jalkansa sojoon rampin sivua vastaan.
— Miten ovat toistensa näköisiä veli ja sisar! — sanoi kreivi. — Ja miten kauniit molemmat!
Shinshin alkoi puoliääneen kertoa kreiville jotain Anatolin viimeisestä kepposesta Moskovassa. Natasha kuunteli tarkkaavana ainoastaan sentähden, että Anatol oli sanonut hänestä charmante.
Ensimäinen näytös loppui, permanto alkoi liikkua; toiset menivät toiset tulivat.
Boris tuli Rostovien aitioon, piti aivan luonnollisina onnentoivotukset ja kulmat kohollaan, hajamielisesti hymyillen hän morsiamensa puolesta kutsui Sonjan ja Natashan häihinsä. Ja sitten hän poistui. Natasha oli keimailevan hilpeä ja puheli rauhallisena entisen rakastettunsa kanssa ja onnitteli häntä avioliiton johdosta. Nykyisessä huumaustilassa näytti hänestä kaikki yksinkertaiselta ja luonnolliselta.
Puolialaston Helena istui hänen vieressään ja hymyili kaikille samalla tavalla; ja aivan samoin hymyili Natasha Borikselle.
Permannolta tuli tulvimalla huomattavimpia ja järkevimpiä miehiä Helenan aitioon, sillä jokainen tahtoi nähtävästi näyttää, että on tuttava tämän kuuluisan naisen kanssa.
Kuragin ja Dolohof seisoivat koko väliajan rampin luona ja tähystelivät Rostovien aitioon. Natasha tiesi, että he puhuivat hänestä, ja tämä häntä kovin miellytti. Hän koetti asettua istumaan niin että tähystelijät näkisivät hänet sivulta, sillä siinä asennossa hän mielestään oli viehättävin.
Ennen toisen näytöksen alkua ilmestyi permannolle Pierre, jota Rostovit eivät vielä olleet tavanneet tällä käynnillään. Hän oli surullisen näköinen, ja oli käynyt entistään täyteliäämmäksi siitä lähtein kun Natasha hänet viimeksi oli tavannut. Ketään huomaamatta meni Pierre ensimäiselle nojatuoliriville. Anatol meni hänen luokseen ja alkoi jotain puhua, osoittaen Rostovien aitioon. Nähtyään Natashan Pierre elostui ja lähti kiireesti astumaan Rostovien aitiota kohti. Hän nojautui aition aidaketta vasten ja puheli hymyellen kauvan Natashan kanssa. Heidän siinä puhellessaan kuuli Natasha Helenan aitiosta miehen äänen ja arvasi heti, että puhuja oli Anatol. Hän vilkasi ääntä kohti, ja hänen ja Anatolin katseet yhtyivät. Tämä katsoi melkein hymyillen häntä suoraan silmiin. Tämä katse oli niin ihastuneen mairitteleva, että Natashasta tuntui kummalta, ettei ollut tuttava miehen kanssa, joka oli niin lähellä häntä, katseli häntä noin silmiin, ja jota varmaan tiesi miellyttävänsä.
Toisessa näytöksessä oli paperille kuvattu hautapatsaita, ja kankaaseen oli tehty reikä, joka kuvasi kuuta. Verhot nostettiin lamppujen yltä, ja torvet ja bassoviulut alkoivat töröttää. Oikealta ja vasemmalta tuli paljon mustiin kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Ihmiset alkoivat huitoa käsillään, ja käsissä heillä oli jotain väkipuukon tapaisia. Sitten juoksi esiin vielä joitakin ihmisiä ja he alkoivat laahata muassaan tyttöä, jolla ensimäisessä näytöksessä oli ollut valkea puku, mutta nyt taivaansininen. He eivät häntä heti vieneet, vaan lauloivat ensin kauvan hänen kanssaan. Viimein he hänet veivät, ja samassa lyötiin kulissien takana kolmasti johonkin metalliseen esineeseen, ja kaikki laskeutuivat polvilleen ja lauloivat rukouksen. Katselijain huudot keskeyttivät usean kerran toiminnan.
Tämän näytöksen aikana siirtyivät Natashan silmät usein permannolle, ja aina näki hän Anatolin, joka oli heittänyt kätensä rennolleen tuolinsa selkänojan yli ja katseli häntä. Hänestä tuntui suloiselta, että tämä kaunis adjutantti oli niin hurmaantunut häneen, eikä hänelle pistänyt edes päähän, että tässä olisi ollut jotain pahaa.
Kun toinen näytös oli päättynyt, nousi kreivitär Besuhof paikaltaan, kääntyi Rostovien aitioon (hänen rintansa oli aivan paljastettu), viittasi sormellaan kreivin luokseen ja alkoi ystävällisesti hymyellen puhella hänen kanssaan, välittämättä vähääkään aitioon tulvivista ihailijoistaan.
— Mutta tutustuttakaa minut toki ihaniin tyttäriinne, — hän sanoi, — koko kaupunki heistä puhuu, mutta minä en heitä tunne.
Natasha nousi ja istuutui komean kreivittären viereen. Natasha oli niin mielissään tämän loistavan kaunottaren ylistyksistä, että oikein punastui mielihyvästä.
— Minäkin aijon nyt tulla moskovalaiseksi, — puhui Helena. — Ja kun ette häpeäkkään pidätellä tällaisia helmiä maalla!
Suotta ei kreivitär Besuhovilla ollut hurmaavan naisen maine. Hän saattoi puhua aivan toista kuin ajatteli ja erittäinkin oli hän mestari imartelemaan luonnollisesti ja yksinkertaisesti.
— Ei, rakas kreivi, jättäkää te tyttärenne minun hoiviini. En tosin viivy täällä kauvan tähän erään, ettekä tekään. Koetan tehdä paraani hankkiakseni heille huvituksia. Pietarissa jo kuulin teistä puhuttavan ja olen aina halunnut teihin tutustua, — sanoi hän hymyillen Natashalle. Hovipoikani Drubetskoi teistä kertoi. Oletteko kuulleet, että hän aikoo viettää häitä? Ja mieheni ystävä Bolkonski, ruhtinas Andrei Bolkonski, on myös teistä kertonut, — sanoi hän erityisen merkitsevästi, osoittaakseen, että tiesi Natashan ja ruhtinas Andrein rakkaussuhteet. Sitten hän pyysi, että toinen tytöistä siirtyisi hänen aitioonsa, jotta voisi heihin lähemmin tutustua. Natasha siirtyi.
Kolmas näytös tapahtui hovissa. Siellä paloi paljon kynttilöitä, ja seinillä oli partaniekkoja ritareita. Keskellä huonetta seisoi kaksi henkilöä, arvatenkin kuningas ja kuningatar. Kuningas huitoi käsillään ja oli varmaankin kovin arkeillaan, koska lauloi niin huonosti. Laulettuaan hän istui vaaleanpunaselle valtaistuimelle. Tyttö, jolla ensimäisessä näytöksessä oli valkea puku, toisessa taivaansininen, oli nyt pukeutunut pelkkään paitaan. Hän seisoi valtaistuimen vieressä hiukset hajalla. Hän lauloi kuningattarelle jostain surusta. Mutta kuningas häiläytti ankarana kädellään, ja sivuilta tuli paljasjalkaisia miehiä ja naisia ja alkoivat tanssia. Viulut alkoivat soida hiljaa mutta sangen iloisesti. Eräs paksusäärinen, hentokäsinen tyttö erkani toisista, meni kulissien taakse korjaamaan pukuaan ja asettui sitte keskelle näyttämöä. Sitten alkoi hän hyppiä ja lyödä nopeasti jalkojaan yhteen. Permanto mäikyi käsien paukkeesta, ja ilma värisi hyvähuudoista. Sitten asettui eräs miehistä huoneen nurkkaan. Symbalit ja torvet alkoivat soida äänekkäämmin, ja nurkassa seissyt mies alkoi yksinään hyppiä korkealle ja sätkiä paljailla säärillään. (Tämä mies oli Duport, jolla oli 60 tuhatta ruplaa palkkaa vuodessa tästä taidostaan). Permannolla, aitioissa ja yläriveissä alettiin paukuttaa käsiä ja huutaa täyttä kurkkua. Tanssija pysähtyi ja alkoi hymyillen kumarrella joka suuntaan. Sitten tanssivat vielä muutkin paljassääriset miehet ja naiset. Sitten huusi eräs kuninkaista jotain soiton säestyksellä, ja kaikki alkoivat laulaa. Mutta yhtäkkiä syntyi myrsky. Orkesterista kuului kromatisia gammoja ja septimisointuja, ja kaikki lähtivät juoksemaan ja laahasivat erään joukostaan kulissien taakse. Esirippu laskeutui. Taas syntyi katsomolla hirmuinen melu ja huuto, ja kaikki huusivat riemastuneina: "Duport! Duport! Duport!" Natashasta ei tämä enää tuntunut kummalta. Hymyilevänä ja iloisena hän katseli ympärilleen.
— Eikö Duport tosiaankin ole hurmaava? — sanoi Helena, Natashaan kääntyen.
— Ah, on, — Natasha vastasi.