X.
Väliajalla avautui Helenan aition ovi. Raikas ilma löyhähti aitioon, ja samalla ilmestyi ovelle Anatol. Kumarissa ja pidellen miekkaansa, jottei koskettaisi kehenkään hän pujottelihe sisarensa luo.
— Sallikaa esittää teille veljeni, — sanoi Helena, vilkaisten hätäisenä vuoroon veljeensä, vuoroon Natashaan. Natasha katsahti yli paljaan olkansa kauniiseen Anatoliin ja hymähti. Anatol, joka läheltä oli yhtä kaunis kuin kaukaakin, istahti Natashan viereen ja sanoi, että hän jo kauvan on odottanut tätä onnea, aina Narishkinien tanssiaisista alkaen, jolloin hänellä oli onni nähdä Natasha. Anatol oli paljon viisaampi ja luonnollisempi naisten kuin miesten seurassa. Hän puhui rohkeasti ja kaunistelematta, ja Natashaa suuresti kummastutti, ettei tämä Anatol, josta oli kerrottu niin hirveitä juttuja, ollutkaan niin peloittava, päinvastoin hymyili hän kainon iloisesti ja hyvänsuovasti.
Anatol kysyi, miellyttikö opera Natashaa, ja kertoi sitten, miten neiti Semjonof pari päivää sitten oli kaatunut näyttämöllä.
— Mutta kuulkaahan, kreivitär, — sanoi Anatol äkkiä, kääntyen Natashaan kuin vanhaan tuttavaan, — me hommailemme täällä paraillaan pukukarusellia, teidän on tultava mukaan, siellä on sangen hauskaa. Kokoonnutaan Karaginien luona. Tulkaa, tulettehan, todellakin?
Puhuessaan Anatol ahmi hymyilevin silmin Natashan kasvoja, paljaita käsivarsia ja kaulaa. Natasha huomasi selvästi, että Anatol oli häneen ihastunut. Tämä häntä miellytti, mutta sentään tuntui Anatolin läsnäolo ahdistavalta ja raskaalta. Heti kun hän irroitti katseensa Anatolista tunsi hän, että tämä tarkasteli hänen hartioitaan, ja siksi hän taas etsi hänen katseensa. Mutta katsellessaan häntä silmiin tunsi Natasha kauhukseen, ettei heidän välillään ollutkaan sitä häveliäisyyden väliaitaa, joka aina oli eroittanut hänet muista miehistä. Viiden minutin kuluttua tunsi hän, itsekään tietämättä miksi, että oli peloittavan lähellä tätä miestä. Kun hän kääntyi Anatolista, pelkäsi hän, että tämä tarttuu hänen paljaaseen käsivarteensa tai suutelee häntä kaulaan. He puhelivat jonninjoutavista asioista, ja sentään tuntui Natashasta, ettei hän koskaan ole ollut niin lähellä ketään miestä. Natasha vilkuili Helenaan ja isäänsä aivan kuin olisi tahtonut kysyä, mitä tämä oikeastaan merkitsi. Mutta Helena puheli erään kenraalin kanssa eikä huomannut hänen silmäyksiään, isän katse taas ei tavallisuuden mukaan muuta sanonut kuin: "hauskaa, se minua miellyttää."
Katkaistakseen ikävän vaitiolon, jonka kestäessä Anatol muljosilmillään rauhallisena tuijotti häneen, Natasha kysyi, mitä tämä piti Moskovasta. Kysyttyään Natasha punastui. Hänestä tuntui sopimattomalta puhella tämän miehen kanssa. Anatol hymähti aivan kuin olisi tahtonut häntä rohkaista.
— Aluksi se minua ei lainkaan miellyttänyt, sillä kauniit naisethan tekevät kaupungin viehättäväksi, niinhän? Mutta nyt olen siihen kovin ihastunut, — Anatol vastasi, merkitsevästi katsahtaen Natashaan. — Tulettehan karuselliin, kreivitär? Tulkaa, — hän jatkoi, oikasi kätensä Natashan kukkavihkoa kohti, vaimensi äänensä ja sanoi: Vous serez la plus jolie. Venez, chère comtesse, et comme gage donnez moi cette fleur.[80]
Natasha ei ollut käsittänyt Anatolin sanoja samoin kuin tämä itse, mutta hän tunsi, että noissa hämärissä sanoissa oli jotain sopimatonta. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja kääntyi selin Anatoliin aivan kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Mutta heti kun oli kääntynyt hän ajatteli, että tämä mies on tuossa hänen takanaan, niin lähellä häntä.
"Mitä hän nyt ajattelee? Onko hän hämmentynyt? Onko hän suuttunut? Pitäneekö parantaa asia?" kyseli Natasha itseltään. Hän ei voinut olla katsahtamatta taakseen. Hän katsahti suoraan Anatolin silmiin, ja tämän läheisyys, ja vakavuus, ja hänen hymynsä hyvänsuova maire voittivat hänet. Hän hymyili aivan samoin kuin Anatolkin ja katseli suoraan tätä silmiin. Ja taas hän kauhukseen tunsi, ettei heidän välillään ollut minkäänlaista väliaitaa.
Taas nousi esirippu. Anatol poistui aitiosta rauhallisena ja iloisena. Natasha kääntyi katsomaan isänsä aitioon ja oli täydellisesti ympäröivän ilmakehän täyttämä. Kaikki mitä hän näki ja tunsi tuntui hänestä aivan luonnolliselta, mutta entiset ajatukset taas — sulhanen, ruhtinatar Maria ja elämä maalla — eivät kertaakaan tulleet hänen mieleensä.
Neljännessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle jonkinlainen paholainen, joka lauloi käsiään huitoen, kunnes hänen altaan irroitettiin laudat ja hän vajosi lattian alle. Muuta ei Natasha nähnytkään neljännestä näytöksestä. Häntä vaivasi ja kiehitti jokin. Syynä tähän oli Anatol Kuragin, josta hän ei voinut irroittaa silmiään. Kun he poistuivat teatterista, tuli Anatol heidän luokseen, etsi heidän vaununsa ja auttoi heitä istuutumaan. Natashaa auttaessaan hän puristi tätä käsivarteen, kyynärpään yläpuolelle. Natasha oli punakka ja kiihtynyt kun hän viimeisen kerran katsahti Anatoliin. Tämän silmät loistivat, ja hän hymyili hellästi.
Vasta kotiin saavuttuaan saattoi Natasha järkevästi ajatella illan tapahtumia, ja kun hän äkkiä muisti ruhtinas Andrein niin hän kauhistui ja huoahti teepöydän ääressä kaikkien kuullen. Hän punastui korvia myöten ja juoksi huoneesta.
"Jumalani! Olen hukassa!" sanoi hän itselleen. "Miten saatoinkaan näin menetellä?" hän ajatteli. Hän istui kauvan itkettyneet kasvot käsien varassa ja koetti järkevästi ajatella illan tapahtumia. Mutta hän ei saattanut käsittää näitä tapahtumia eikä edes omia tunteitaan. Kaikki tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä ja kauhealta. Siellä, mahdottoman suuressa valaistussa salissa, missä paljassäärinen Duport koikki soiton tahtiin kosteilla laudoilla, missä neitoset ja vanhukset ja avorintainen, rauhallisen ylpeänä hymyilevä Helena kirkuivat ihastuneina, — siellä, Helenan siipien suojassa oli kaikki näyttänyt selvältä ja yksinkertaiselta; mutta nyt, kun hän oli yksin ja tarkasteli sieluaan, tuntui kaikki käsittämättömältä. "Mitä tämä oikeastaan on? Miksi pelkäsin hänen lähettyvillään? Miksi nämä omantunnon vaivat?" ajatteli Natasha.
Olisipa äiti ollut täällä, niin hänelle olisi Natasha voinut kaikki kertoa vuoteessa. Hän tiesi, että ankara ja ehjäluontoinen Sonja ei olisi mitään käsittänyt tai olisi kauhistunut hänen tunnustuksistaan. Siksi päättikin Natasha yksinään ratkaista tämän kauhean kysymyksen.
"Olenko siis menettänyt ruhtinas Andrein rakkauden?" kyseli Natasha itseltään ja vastasi rauhoittavan pilkallisesti: "Olenpa hölmö kun tällaista kyselen itseltäni. Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut? Ei niin mitään. En ole mitään tehnyt, enkä ole antanut tähän aihetta. Kukaan ei saa tästä tietää, enkä enää milloinkaan häntä tapaa", puheli hän itselleen. "On siis päivänselvä, ettei mitään ole tapahtunutkaan, eikä ole mitään kaduttavaa, ja ruhtinas Andrei voi rakastaa minua tällaisenakin. Mutta millaisena tällaisena? Voi, Jumalani, Jumalani! miksi hän ei ole täällä!" Natasha rauhottui hetkeksi, mutta sitten taas jokin sisäinen ääni kuiski, että vaikka tämä kaikki onkin totta, ja vaikkei mitään ole tapahtunutkaan, niin sittenkään ei hänen rakkautensa ruhtinas Andreihin enää ole yhtä puhdas kuin ennen. Ja taas tuli hänen mieleensä keskustelunsa Kuraginin kanssa. Hän näki edessään tämän kauniin, rohkean miehen kasvot, liikkeet ja hempeän hymyn sinä hetkenä, jolloin tämä puristi häntä käsivarteen.