XII.
Illalla istuivat ruhtinas Andrei ja Pierre vaunuihin ja läksivät Lisijagoriin. Ruhtinas Andrei katseli Pierreen ja katkaisi tuon tuostakin äänettömyyden puheillaan, jotka ilmaisivat hänen olevan hyvällä päällä.
Hän jutteli, peltoja osoittaen, taloutensa saattamisesta täyteen kuntoon.
Pierre oli synkkä ja vaiti, vastaillen lyhyeen, ja näytti vaipuneen mietiskelyihinsä.
Pierre ajatteli, että ruhtinas Andrei on onneton, että hän on erehdysten vallassa, ei tunne totista valoa, ja että hänen, Pierren, pitäisi tulla hänelle avuksi, vahvistaa ja nostaa häntä. Mutta juuri kuin Pierre mietti, miten ja mistä hän alkaisi puhua, hän tunsi sydämessään, että ruhtinas Andrei yhdellä sanalla, yhdellä tosiolla kukistaa koko hänen oppinsa ja hän pelkäsi alkaa, pelkäsi panna rakasta pyhäkköään alttiiksi mahdolliselle pilkalle.
— Ei, miksikäs niin ajattelette, — alkoi Pierre äkkiä, painaen päänsä alas, jolloin hän muistutti puskevaa härkää, — miksi ajattelette niin? Teidän ei pidä niin ajatella.
— Mitäs minä ajattelen? — kysyi ruhtinas Andrei ihmeissään.
— Elämää, ihmisen tarkoitusperää. Se on mahdotonta. Ajattelin samoin ja minut pelasti, tiedättekö mikä? Vapaamuurarius. Ei, älkää hymyilkö. Vapaamuurarius ei ole uskonnollinen ja juhlamenoja noudattava lahko, kuten minäkin ennen ajattelin, vapaamuurarius on parhaiden, ikuisten inhimillisten puolten paras ja ainoa ilmaisumuoto.
Ja hän alkoi juurta jaksain selvittää ruhtinas Andreille vapaamuurariutta sellaisena kuin hän sen käsitti. Hän sanoi, että vapaamuurarius on kristillinen oppi, joka vapauttaa maallisista ja uskonnollisista ikeistä; yhdenvertaisuuden, veljeyden ja rakkauden oppi.
Ainoastaan meidän pyhällä veljeskunnallamme on todellinen merkitys elämässä; kaikki muu on unta, — puheli Pierre. — Käsitätte, ystäväni, että tämän liiton ulkopuolella on kaikki täynnä valhetta ja vääryyttä, ja olen kanssanne yhtä mieltä siinä, että viisaalle ja hyvälle ihmiselle ei muuta tehtäväksi jää, kuin teidän tapaanne elää elämänsä loppuun, koettamalla olla muita häiritsemättä. Mutta omistakaa meidän perusvakaumuksemme, liittykää meidän veljeskuntaamme, antautukaa meille ja sallikaa itseänne opastettaa, ja heti tunnette, kuten minäkin tunsin, itsenne osaksi siitä suunnattomasta ketjusta, joka on näkymätön, ja jonka alku piilee taivaissa, — Pierre puheli.
Ruhtinas Andrei oli vaiti ja kuunteli eteensä tuijottaen Pierren puhetta. Jonkun kerran kysyi hän toistamiseen Pierreltä sellaisia sanoja, joita ei vaunun pyöräin kolinalta eroittanut. Ruhtinas Andrein silmistä välähtelevästä erityisestä loisteesta ja hänen hiljaisuudestaan huomasi Pierre, etteivät sanansa olleet turhia, ettei ruhtinas Andrei keskeytä häntä eikä liioin ilvehdi hänen puheilleen.
He saapuivat tulvivalle joelle, jonka yli heidän oli mentävä lautalla. Sillä aikaa kun hevosia ja vaunuja sijoiteltiin lautalle, olivat hekin tulleet lautalle.
Ruhtinas Andrei, nojaten kyynärpäitään kaidepuuhun, katseli vaiti ollen laskevan auringon valaisemaa välkkyvää vuota.
No, mitä ajattelette tästä? — kysyi Pierre. — Miksi olette vaiti?
— Mitäkö ajattelen? kuuntelen sinua. Onhan se niin, — virkkoi ruhtinas Andrei. — Mutta sinä sanot: liity veljeskuntaamme ja me sinulle osoitamme elämän päämäärän ja ihmisen tarkoitusperän ja maailmaa hallitsevat lait. Mutta keitä olemme me — ihmiset? Miksi tiedätte te kaikki? Miksi en minä yksin näe, mitä te näette? Te näette maan päällä hyvyyden ja totuuden valtakunnan, mutta en minä sitä näe.
Pierre keskeytti hänet.
— Uskotteko tulevaan elämään? — hän kysyi.
— Tulevaan elämään? — toisti ruhtinas Andrei, mutta Pierre ei antanut hänen vastata ja otaksui tämän toistamisen kielloksi, sitä suuremmalla syyllä, kun hän tiesi ruhtinas Andrein entiset ateistiset mielipiteet.
— Sanotte, ettette voi havaita hyvyyden ja totuuden valtakuntaa maan päällä. Minäkään en sitä nähnyt, ja sitä ei saata nähdä, jos pitää elämäämme ikäänkuin kaiken loppuna. Maan päällä, tämän samaisen maan päällä näet (Pierre osoitti kenttää), ei ole totuutta; kaikki on valhetta ja pahuutta — mutta maailmassa, koko maailmassa on totuuden valtakunta, ja me olemme nyt maan lapsia, mutta ikuisesti maailman lapsia. Tunnenhan sielussani, että olen osa tästä suunnattomasta, sopusointuisesta kokonaisuudesta. Tunnenhan, että olen tässä lukemattomain olentojen paljoudessa, jossa Jumaluus ilmenee, — korkein voima, miten sanoisin, — että olen rengas, porras alemmista olennoista ylempiin. Jos näen, jos selvästi näen nämä tikapuut, jotka vievät kasvista ihmiseen, niin miksikäs oletan, että nämä tikapuut loppuvat minuun, eivätkä vie yhä kauvemmaksi. Tunnen, etten ainoasti voi olla häviämättä, niinkuin ei mikään maailmasta häviä, vaan myös, että aina olen oleva ja aina ollut. Tunnen, että, paitsi minua, yläpuolellani elää henkiä ja että tässä maailmassa on totuus.
— Niin, se on Herderin oppia, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta ei se, rakkahin ystävä, saa minua vakuutetuksi, elämä ja kuolema, kas nepä vakuuttavat.
— Se saa vakuutetuksi, kun näet sinulle kalliin olennon, johon olet sidottu, jolle olet väärin tehnyt ja jolle tahdot hyvittää, (ruhtinas Andrein ääni vavahti ja hän kääntyi ystävästään) yhtäkkiä joutuvan kärsimään, kitumaan, ja sitten tuo olento häviää... Miksi? Täytyyhän saada vastaus! Ja minä luulen, että se on olemassa... Kas tämä saa vakuutetuksi, tämä on saanut minut vakuutetuksi, — sanoi ruhtinas Andrei.
— No, kyllä, kyllä, puheli Pierre, — samaahan olen minäkin sanonut!
— Ei, sanoin vain, että tulevan elämän välttämättömyydestä eivät saa vakuutetuksi todistelut, vaan se kun käyt elämässä käsi kädessä ihmisen kanssa, ja äkkiä tuo ihminen häviää tuonne ei mihinkään, ja kun itse pysähdyt sen kuilun reunalle ja katselet sinne. Ja minä olen katsahtanut.
— No, entäs sitten! Tiedätte, että on siellä ja että on joku. Siellä on — tuleva elämä. Joku on — Jumala.
Ruhtinas Andrei ei vastannut. Vaunut ja hevoset olivat jo aikoja sitten saatetut toiselle rannalle, hevoset olivat jo valjastetut, ja jo oli aurinko puoliksi kätkössään, ja iltakylmä kattoi hileillä lätäköt lauttauspaikan luona, mutta Pierre ja Andrei, lakeijain, kuskien ja lautturien kummaksi, seisoivat yhä lautalla ja puhelivat.
— Jos on olemassa Jumala, tuleva elämä, niin on myös totuus, on hyve; ja ihmisen korkein onni on pyrkimys niitä saavuttamaan. Täytyy elää, täytyy rakastaa, täytyy uskoa, — puheli Pierre, — ettemme elä ainoastaan tänäpänä tällä maan pallolla, vaan olemme eläneet ja tulemme elämään ikuisesti, siellä, kaikkeudessa (hän osoitti taivaaseen).
Ruhtinas Andrei seisoi kyynärpäillään lautan kaidepuuhun nojaten ja Pierreä kuunnellen ja katsoa tuijotti auringon punaista kajastusta sinervässä vuossa. Pierre vaikeni. Oli aivan hiljaista. Lautta oli aikoja sitten laskenut rantaan, ja ainoastaan virran juoksun synnyttämät aallot heikosti loiskien löivät lautan pohjaan. Ruhtinas Andreista tuntui, kuin olisi aaltojen loiske Pierren sanoihin lisännyt: "totta, usko niihin."
Ruhtinas Andrei huokasi ja katsahti kirkkain, lapsellisen hellin katsein Pierren punastuneihin, riemukkaisiin mutta yhä ystävän etevämmyyttä arasteleviin kasvoihin.
— Niin, jospa se niin olisi! — hän sanoi. — Mennään kuitenkin istumaan, — lisäsi ruhtinas Andrei, ja astuessaan lautalta, loi hän katseensa taivaalle, jonne Pierre oli osoittanut ja ensi kerran Austerlitzin jälkeen hän näki tuon korkean, iäisen taivaan, jonka oli nähnyt maatessaan Austerlitzin kentällä; ja jokin kauvan uinaillut, jokin parempi hänessä löytyvä heräsi äkkiä iloisena ja nuorena hänen sielussaan. Tämä tunne katosi niin pian kun ruhtinas Andrei palasi taas totuttuihin elämäntapoihinsa, mutta hän tiesi, että tämä tunne, jota hän ei taitanut kehittää, eli hänessä. Kohtaus Pierren kanssa oli ruhtinas Andreille ajankäänteenä, josta alkoi hänen, joskin ulkonaisesti sama, niin sisällisesti kumminkin uusi elämänsä.