XIII.
Hämärsi jo, kun ruhtinas Andrei ja Pierre ajoivat Lisijagorin talon pääkäytävän eteen. Siihen ajettaessa käänsi ruhtinas Andrei hymyillen Pierren huomion takakäytävän luona syntyneeseen hälinään. Köyryinen akka, reppu selässä, ja mustapukuinen, pitkähiuksinen lyhyt mies, huomattuaan pihaan ajavat vaunut, viilettivät juoksemaan takaisin portille. Kaksi naista juoksi heidän kintereillään, ja kaikki neljä vaunuihin vilkuen juoksivat peloissaan takakuistille.
— Nämä ovat Mashan Jumalan väkeä, — sanoi ruhtinas Andrei. — He luulivat meitä isäksi. Mutta tämäpä onkin ainoa asia missä tytär ei tottele isää: isä käskee karkoittamaan pyhiinvaeltajat mutta tytär niitä suojelee.
— Mitä Jumalan väkeä? — kysyi Pierre.
Ruhtinas Andrei ei ehtinyt vastaamaan. Palvelijat riensivät vastaan, ja ruhtinas Andrei kyseli, missä vanha ruhtinas on, ja koska häntä odotetaan.
Vanha ruhtinas oli vielä kaupungissa, ja häntä odotettiin joka hetki.
Ruhtinas Andrei vei Pierren omiin suojiinsa, jotka aina olivat täydessä kunnossa häntä varten isän talossa, ja meni itse lapsenhuoneeseen.
— Mennäänpä sisarta katsomaan, — sanoi ruhtinas Andrei palattuaan Pierren luo. — En ole nähnyt häntä vielä, hän piileilee nyt ja istuskelee Jumalan väkensä kanssa. Hän häpee, ja se on paikallaan, saatpa samalla nähdä Jumalan väkeä. C'est curieux, ma parole.
— Qu'est ce que c'est que[28] — Jumalan väki? — Pierre kysyi.
— Saatpa nähdä.
Ruhtinatar Maria todellakin häpesi, ja punaiset läikät ilmestyivät hänen kasvoilleen, kun ruhtinas Andrei ja Pierre astuivat hänen huoneeseensa. Hänen kodikkaassa huoneessaan, missä pyhäinkuvakaappien edessä paloi lamppuja, istui sohvalla teekeittiön ääressä ruhtinattaren rinnalla nuori, pitkänenäinen ja pitkätukkainen poika, munkin kaapu yllä.
Viereisellä nojatuolilla istui ryppyinen, laiha akka, jolla oli lempeä ilme lapsellisilla kasvoilla.
— André, pourquoi ne pas m'avoir prévenu?[29] — sanoi ruhtinatar, hellästi moittien ja asettuen pyhiinvaeltajiensa eteen kuin kanaemo poikastensa.
— Charmée de vous voir. Je suis très contente de vous voir,[30] — sanoi ruhtinatar Pierrelle, tämän suudellessa hänen kättään. Hän oli tuntenut Pierren jo poikasena, ja nyt Pierren ja Andrein välinen ystävyys, Pierren onneton avioliitto, mutta ennen kaikkea hänen hyväntahtoiset, yksinkertaiset kasvonsa tekivät hänet suosiolliseksi Pierreä kohtaan. Ruhtinatar katseli häntä ihanilla silmillään ja näytti sanovan: "minä pidän teistä hyvin paljon, mutta olkaahan vain pilkkaamatta näitä". Kun ensimäiset kohteliaisuuden vaatimat sievistelyt oli vaihdettu, he istuutuivat.
— Hei, onpa Ivanushkakin täällä, — sanoi ruhtinas Andrei, osoittaen hymyillen nuorta vaeltajaa.
— André! — lausui ruhtinatar Maria rukoilevin katsein.
— Il faut que vous sachiez que c'est une femme,[31] — sanoi Andrei Pierrelle.
— André, au nom de Dieu,[32] toisti ruhtinatar
Näkyi selvästi, että ruhtinas Andrein ilvehtivä suhde vaeltajiin ja ruhtinatar Marian hyödytön puolusteleminen olivat totuttuja tapoja.
— Mais, ma bonne amie, — sanoi ruhtinas Andrei, — vous devriez au contraire m'être reconnaissante de ce que l'explique à Pierre votre intimité avec ce jeune homme.[33]
— Todellako? — sanoi Pierre uteliaasti ja vakavasti (josta ruhtinatar Maria oli hänelle erittäin kiitollinen) katsellen lasiensa läpi Ivanushkan kasvoja, joka ymmärrettyään hänestä puhuttavan viekkain silmin pälyi kaikkiin.
Ruhtinatar Maria oli tuiki tarpeettomasti joutunut hämilleen omiensa tähden. Ne eivät lainkaan arkailleet. Akka istui silmät maahan luotuina, kyräten sentään tulijoihin, rauhallisena ja liikkumattomana nojatuolissaan ja odotteli, että hänelle vielä tarjottaisiin teetä. Hän oli kääntänyt kupin ylösalaisin tassille ja pannut näverrellyn sokeripalasen kupin viereen. Ivanushka, hörppien teetä tassilta, katseli alta kulmain viekkailla naisen silmillään nuoria miehiä.
— Missä, Kievissäkö olet käynyt? — kysyi ruhtinas Andrei akalta.
— Siellä, isäseni, — vastasi akka puheliaasti, — Joulupäivänä oli minulla armo tulla osalliseksi taivaallisesta Alttarin Sakramentista. Mutta nyt olen matkalla Koljasinista, suuri armon runsaus on siellä ilmennyt.
— Entäs, oliko Ivanushka mukana?
— Kuljeskelen omin päin, hyvä isä, — sanoi Ivanushka, koettaen puhua järeästi. — Vasta Juhnovossa yhdyin Pelagejushkaan...
Pelagejushka keskeytti toverinsa, hän nähtävästi halusi kertoa mitä oli nähnyt.
— Koljasinissa, isäseni, on suuri armon runsaus ilmestynyt.
— Mitä sitten, uusia pyhäinjäännöksiäkö? — kysyi ruhtinas Andrei.
— Olehan, Andrei, — sanoi ruhtinatar Maria. — Älä kerro Pelagejushka.
— E-e, äläpä, äitiseni, miksi en kertoisi? Minä pidän hänestä. Hän on hyvä, Jumalalle otollinen, hän minulle hyväntekijäni, antoi 10 ruplaa: muistan. Kun olin Kievissä ja minulle sanoo Kirjusha, mielipuoli — totinen Jumalan ihminen, kesät talvet käy avojaloin. "Mitäs kuljet", — sanoo, — "sopimattomissa paikoissa, mene Koljasiniin, siellä on löytty ihmeitä tekevä pyhän kuva, neitsyt, Pyhä Jumalan äiti." Niihin sanoihin jätin hyvästit pyhimyksille, ja lähdin...
Kaikki olivat vaiti, vain vaeltajatar puhui tahdikkaalla äänellään, henkeä vetäen.
— Tulin sinne, isäni, ja kansa sanoo minulle: suuri armo on ilmennyt, neitsyen, Pyhän Jumalanäidin tihkuu poskesta pyhää öljyä...
— No, hyvä, hyvä, kerro toisten, sanoi ruhtinatar Maria, punehtuen.
— Sallikaa häneltä kysyäni, — Pierre virkkoi. — Näitkö itse? — hän kysyi.
— Mitenkäs muuten isäseni, itselläni oli se kunnia. Loiste sellainen pyhimyksen kasvoilla kuin taivaan valo, mutta neitsyen poskuelta niin tihkuu, niin tihkuu...
— Mutta sehän on petosta, — sanoi viattomasti Pierre, joka tarkkaavasti oli kuunnellut vaeltajatarta.
— Ah, isäseni, mitä puhut! — sanoi Pelagejushka kauhistuen, ja kääntyi turvaa anovasti ruhtinatar Mariaan.
— Ne pettävät kansaa, — toisti Pierre.
— Herra Jesus Kristus! — sanoi vaeltajatar, ristien silmiään. — Oih, älä puhu noin, isäseni. Niinpä eräskin kenraali ei uskonut, sanoi: "munkit pettävät", mutta tuskin oli sanonut, kun tuli sokeaksi. Ja hän näki unta, että hänen luokseen tulee Luolaneito ja sanoo: "usko minuun, minä parannan sinut." Niin rupesikin pyytämään: "viekää minut viekää hänen tykönsä." Puhun sinulle totista totta, itse näin. Hän vietiin sokeana suoraan hänen luoksensa, lankesi maahan ja sanoi: "paranna! annan sinulle, sanoo, mitä keisarilta olen armossa saanut." Itse näin, isä, tähti oli neitoon tarttunut. Ja niinpä, — näkönsä sai! Synti on siten puhua. Jumala rankaisee, — sanoi hän opettavasti, Pierreen kääntyen.
— Mutta miten oli tähti kuvaan tullut? — kysyi Pierre.
— Kenraaliksiko neitsytkin ylennettiin? — kysyi ruhtinas Andrei nauraen.
Pelagejushka kalpeni äkkiä ja löi kätensä yhteen.
— Isä, isä, synti sinulle, sinulla on poika! — puhkesi hän puhumaan, ja kalpeus muuttui äkkiä heleäksi punaksi.
— Isä, mitä sanoitkaan, Jumala sinulle anteeksi antakoon. — Hän teki ristinmerkin. — Herra Jumala, armahda häntä Neitsyt, mitä tämä on ... — puhui hän, kääntyen ruhtinatar Mariaan. — Hän nousi ja itkuun pillahtamaisillaan alkoi sääliä laukkuaan kuntoon. Häntä nähtävästi sekä kauhisti että hävetti, että hän nautti vierasvaraisuutta talossa, jossa voitiin puhua sellaista ja suretti, että nyt oli pakko jättää tämän talon hyvyydet.
— No, mitä te haluatte? — sanoi ruhtinatar Maria. — Mitä varten tänne tulitte?...
— Ei, laskenhan leikkiä, Pelagejushka, — sanoi Pierre. — Princesse, ma parole, je n'ai pas voulu l'offenser,[34] minä vaan muuten. Älä ole milläsikään, laskin leikkiä, — puheli hän, kainosti hymyillen ja tahtoen tasoittaa vikansa. — Niinhän minä ja hän myöskin teki pilaa vain.
Pelagejushka pysähtyi epäröiden, mutta Pierren kasvoilla näkyi sellainen vilpitön katumus, ja ruhtinas Andrei katseli niin hellästi vuoroin Pelagejushkaan vuoroin Pierreen, että ensinmainittu vähitellen rauhoittui.