XIV.
Vaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi kauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen kätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen munkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle luolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi vuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. "Rukoilen ja luen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn suutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus, sellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli teekkään."
Pierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi huoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä vierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.
— Te olette oikein hyvä, — sanoi hän Pierrelle.
— Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja pidän arvossa tällaisia tunteita.
Ruhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.
— Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, — hän sanoi. — Miten löysitte Andrein? — kysyi hän kiireesti, antamatta hänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. — Veljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella parempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään hänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta kerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä sydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä teidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet lähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen, hiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.
Kymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan ruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös portaille.
— Kuka tuo on? — kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja huomattuaan Pierren.
— Kah! Terve tuloa! Suutele, — sanoi hän havaittuaan nuoren miehen tuttavaksi.
Vanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.
Palattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi ruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre todisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas väitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.
— Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia. Akkain loruja, akkain loruja, — jutteli hän, mutta taputteli siitä huolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo, jonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua keskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.
— Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, — minä annoin hänelle sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä! Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää, menkää, — hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, — huusi hän vielä ovesta Pierrelle.
Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään, se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan, juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.
Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli toistenkin tulemaan.
Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.